Viiksimiehet tulevat

"Me kuljemme niityllä, tuoksuvat jalavat,
ja taivaalla kiitävät pääskyset.
Kanava on tyyni, vesi mustaa ja pohjatonta.
Me laskemme laukut ja tutkimme patoa:
sen ruosteinen portti on kiinni, ja satoja
kuin kynsin koverrettuja naarmuja nään.

Kerran eräs paha nainen kanavaan hukutettiin.
Ohi uponneiden alusten ajelehtii
hänen kylmä ruumiinsa."

- Kauko Röyhkä & Narttu / Kanavaan hukkunut

Tämä on paha aamu, eilinen oli paha päivä. Hyvin luultavasti tästä päivästä tulee pahempi. Kyllä työnteko on sitten hauskaa, ja halpaa hupia. Ja kun yhdistetty stressi & vitutuskäyrä nousee, kynnys ottaa pulttia pienistä typeristä asioista laskee. Tällä hetkellä riittää yksi kontekstistaan irroitettu lause.

Sillä lailla.

Olen nyt pari päivää lukenut sotamarsalkka von Mansteinin muistelmia uudelleen - tai pikemminkin, olen lukenut kuvausta itärintaman taisteluista vuosina 43-44, kun Neuvostoliitto lopulta onnistui lyömään Saksaa kuin vierasta sikaa. Vaikka teksti kuvailee enemmän strategisen tason johtamista kuin itse taisteluita, niin olennainen välittyy - aika kliinisesti, mutta välittyy kuitenkin. Sodassa olleiden korkeiden upseerien tapa puhua "taisteluvahvuudesta" ja "taistelukyvyn menettämisestä" saa aikaiseksi aika kylmän tunteen selkäpiissä. Kenraalit kun yleensä käyttävät pienimpänä mainitsemisen arvoisena yksikkönä divisioonaa ja silloin puhutaan jo useiden tuhansien miesten tappioista.

Näiden valoisten ja lämpimien ajatusten siivittämänä lähden taklaamaan taas uutta työpäivää.