Viiksimiehet tulevat

Uuteen blogiin toimi nyt uusi, nokkelampi url:

http://merten.kompleksi.com/blog

Tämä oli samalla hienovarainen vihje niiden bookmarkkienne ja linkkilistojenne päivityksen tarpeesta.

Vamos. Pronto.

Now you see me.

Now you don't.

Uuden blogin tekeminen on vähän kuin kotia sisustaisi, paitsi että hauskempaa.

"Gravity keeps my head down
Or is it maybe shame
At being so young and being so vain

Holes in your head today
But I'm a pacifist
I've walked La Ramblas
But not with real intent

And if you tolerate this
Then your children will be next
And if you tolerate this
Then your children will be next
Will be next"

- Manic Street Preachers / If you tolerate this your children will be next

Blogger oli taas kyykkypaskalla suurimman osan päivää ja minä poltin hermoni siihen lopullisesti. Kohta on muutto edessä. Kohti parempaa maailmaa. Konffailen vain Nucleuksen kuntoon ja leikit sormet verillä tyylitiedostojen kanssa.

Katsoin eilen Pattonia yömyöhään ja nukuin aamulla pitkään. Työmatkalla minut yllätti kansankomissaari Stenros, jonka kutsua noudattaen päädyin syömään yhdessä muiden akateemisten nopanviskelijöiden kanssa. Siis Markuksen ja Hakkiksen.

Sitten eksyin poikain kanssa levykauppaan, jossa oli ale. Tietäähän sen miten siinä käy; ostin Sonic Youthin Dirtyn ja Stone Temple Pilotsin Purplen.

Sittemmin olen tehnyt töitä niska väärällä ja käyttänyt loppuillan, kuten sanottua, Nucleuksen konffailuun. Elämä se on kuin silkkiä vaan.

Ja kun kerran kaikki muutkin tekee sitä:



Pitää varmaan vaihtaa jakelua.

Kenkää bloggaamisella.

Linkistä kiitos Kallelle (kuka se sitten ikinä onkaan - meikäläisen nimimuisti toimii kuin Buick josta on ryssitty kampiakseli, eli ei kovinkaan hyvin).

Onneksi ei ole tarvis mennä jenkkilään töihin. Tosin, kun juuri äsken kuulin, että kaverin työpaikalla ei saa surffata netissä ollenkaan - ei edes lukea omia yksityisposteja - mielenkiinto maisemanvaihtoon laski entisestään. Ei kauheasti huvittaisi eksyä johonkin monoliittiin töihin ja huomata, ettei edes paskalla saa käydä leimaamatta kellokorttia.

Toivottavasti duunipaikka pysyy pystyssä. Liitän tämän toiveen iltarukoukseeni.

Noin muuten - eilisyö meni valvomiseksi, tänään tuli käytyä asiakkaan luona palaverissa, eikä sitten juuri muuta.

Jahans. Onnellinen 15.000 kävijä eksyi tänne viiden pintaan, ja vieläpä ihan megaluokan tietoturvakorporaatiolta, Helsingin omasta Ruoholahdesta. Alla hyrrää Wintööt 2000, mutta sivistyneenä ihmisenä hän käyttää Mozilla tahi uudehkoa Netscapea.

Minulle tulee mieleen kolme vaihtoehtoa. Kuka tunnustaa? Harkitsen palkitsemista jos tykkään vastauksesta.

Näin rajapyykin vierellä seisoessa, onnenkyynelten valuessa pitkin kuivahtaneita poskia, pitäisi varmasti luoda katse tulevaisuuteen. Kolmenkymmenentuhannen lukijan määrän saavuttaakseni... Taidan jatkaa samaa anarkistista mölinää kuin ennenkin.

Kiitos ja anteeksi.

Ja tämä Comradin linkeistä löytämäni Cigarette packet warnings for 2003 on kaunis.

"If there's one thing you can say
about mankind
there's nothing kind about man
you can drive out nature with a pitch fork
but it always comes roaring back again"

- Tom Waits / Misery is the river of the world

Karkea, mutta satunnaisesti hauska: Get your war on. Vanha linkki, mutta ajankohtainen.

Minä palaan takaisin servlettien ihmeelliseen maailmaan.

Setä Saruwine ottaa vahvan niskalenkin puolalaisesta toveristamme. Pisteet Tampereelle - meikäläinen ei olisi kyennyt pitämään vastaustaan ihan noin sivistyneenä.

Futsal-joukkue kävi sunnuntaina liigakarsinnoissa Porvoossa (minä en ollut mukana) ja jäi maalin päähän liigapaikasta (en lähde arvelemaan johtuiko se siitä etten ollut mukana - jos kannustajien henkisen panoksen kokoa määritellään egon koon mukaan, panokseni olisi ollut merkittävä). Kaatuivat kuitenkin saappaat jalassa.

Minun jalkani, puolestaan, ovat yhtä särkevää lihasmassaa lauantain turnauksen jäljiltä. Työmatkalla näytin luultavasti rutkasti vanhemmalta kuin olen, liukastellessani tärisevin jaloin kohti metroa.

Lohdutin itseäni käymällä levykaupassa. Ostin ainoastaan CMX:n Aurinko-levyn (joka minulla jo on, mutta se on lainassa teillä tietymättömillä), vaikka Stockmannin ale-hyllyssä oli muutama muukin kiinnostava läpyskä. Toivottavasti ovat siellä vielä kuunvaihteen jälkeen.

"En ymmärrä puhetta kypsyydestä
en ymmärrä puhetta mysteereistä
en ymmärrä puhetta järjestä
enkä puhetta edistyksestä

en ymmärrä puhetta kielestä
enkä puhetta tieteestä
mutta ymmärrän puhetta
tyhjänpäiväisyyksistä

en kaipaa käsityksiänne
en tarvitse totuuksianne
haluan vain naida
teidän tyttöystäviänne"

- Radiopuhelimet / Haluan naida sinun tyttöystävääsi

Ei minulla oikeastaan mitään asiaa ole, mutta halusin päästä lainaamaan tuon kappaleen. Ensinnäkin siksi että se on soinut päässä ja toisekseen siksi, että se on laittamattomasti sanottu.

Helvetti, tekisi mieli lainata koko levyä - ja tässä vuosien varralla olen tainnut tehdä sen jo aika moneen kertaan. Pitäisi varmaan sivistää lähipiiriä Radiopuhelimilla, nyt kun niitä on ensin valmisteltu hieman kevyemmän kaliiberin orkestereilla.

Tuli katsottua Resident Evil äsken. Ollakseen niin köykäinen ja löyhä elokuva, sillä oli yllättävän paljon vaikutusta minuun. Kun vein pyykkejä kuivumaan toisen talon kellarikerrokseen, olin valmistautunut pahimman varalle. Jos pyykkitupa olisi äkkiä muuttunut zombieiden kokoontumisalueeksi, olisin hyvinkin saattanut päästä karkuun.

Joko ne olivat hyvin piilossa, tai sitten minä olin varautunut aivan turhaan.

Hitto. Kutsumusammatti: The Federal Vampire and Zombie Agency.

Tämä kirjoitus on kyllä klassikko jo syntyessään. Ymmärtääkseni jonkinlaisen oikeistofundamentalistin mielikuva siitä, että Saksa on tekemässä EU:sta neljättä valtakuntaa.

Ja lehden arkistoista löytyy muitakin helmiä.

"Jonain päivänä,
jonain päivänä,
jonain päivänä puhun teidän kieltänne
niin että se koskee...!
niin että se raastaa...!
niin että se ruhjoo...!
niin että se viiltää...!
niin että se pistää...!
niin että se raiskaa...!
niin että se tappaa teidät sukupuuttoon!

Sanovat että olen homo!
Tulkaa sanomaan se mulle!"

- Kauko Röyhkä / Sanovat että olen homo

Se on vain kaunista luettavaa, kun joku polakki on imaissut puolukan niin syvälle rektumiinsa ettei se sieltä lähde pois edes rukoilemalla. Mutta helvetti, että meillä menee huonosti; vain yksi Ikea koko maassa. Luulisi, että tuolla vähintään putoaisi kehitysmaiden kastiin.

Ja minusta tuntuu jotenkin kutkuttavalta, että henkilö maasta, jonka konivetoinen armeija jyrättiin kahdelta suunnalta osapuilleen vasen käsi selän taakse sidottuna, joka vietti viitisenkymmentä vuotta rautaesiripun takana ja joka nyt konttaa kohti EU:ta ja Natoa, yrittää tolkuttaa... Mitä nyt yrittääkään.

Jotenkin, minun mielestäni, on kierolla tavalla loogista että Polakeissa ylläpidetään jotain epävirallista Mikkisoftan luureja käsittelevää saittia. Siinä on vain jotain... Niin oikein.

Sinällään, tekisi kyllä joskus mieli käydä Puolassa - maassa on kuulemma kauniitkin puolensa.

Naurattaisi jos ei itkettäisi. Suomaleiset! Nyt tuhkaa ylle ja itkumuurille.

Noin muuten tämä päivä meni sählyturnauksessa, jossa ensin otettiin hyvällä pelillä takkiin paremmalta joukkueelta ja sitten pelattiin toinen peli vielä paremmin, ja voitettiin. 0+2. Minusta tulee vielä pistekuningas.

"Yksinkertaista, mutta totta, mutta totta,
niin totta, kuin Paskajärven kaunis Charlotta!"

- Neljä Baritonia / Pop-musiikkia

Siis, tämä. Mistä helvetistä Jussi löytää kaikki nämä laatulinkit?

Samaan aikaan toisaalla; kävin lainaamassa Mikiltä Aimo Annoksen dvd-leffoja, jotta ei tule tulevina viikkoina tylsää. Katsotaanpas - neljä kirjaa, 6+ dvd-leffaa, HarnMaster3 ja kaksi moduulia tulossa postissa, Civ3-peli kesken, muutama kirjoitusurakka...

Ei pääse tulemaan tylsää. Huomenna olisi turnauskin. Nilkat vonkuvat armoa jo etukäteen.

"Alamäkeen on kevyt taivaltaa
unohdetaan menneet - tai vielä parempaa:
kullataan muistot ja valaistutaan
katsomalla suoraan valoon"

- Radiopuhelimet / Alamäkeen

Ei ole helppoa olla kriitikko. Erityisen vaikeaa on olla kriitikko maan suurimman lehden viikkoliitteessä, kun joutuu alistamaan elokuvamakunsa puolen miljoonan (vai onko niitä enemmänkin?) lukijan tarkastettavaksi.

Kriitikot Fränti ja Pantti; te ette läpäisseet tarkistusta. Tarkemmin sanoen, minulla on vähän sellainen kutina että te ette tuntisi hyvää elokuvaa vaikka se tanssisi jatsia haudallanne. Katsotaanpas.

Gilliamin Fear and loathing in Las Vegas-filmatisointi sai yhden tähden. Que? Deppin tähdittämä The Ninth Gate sai sentään viikon leffoissa kolme tähteä, mutta kriitikko Pantti käyttää sisäsivuilla muun muassa seuraavaa ilmaisua: "Yhdeksäs Portti on käsittämätön elokuva eikä käsittämättömällä tässä yhteydessä ole mitään tekemistä vaikean tai syvällisen kanssa".

Jessus. En minä nyt väitä että kumpikaan noista elokuvista olisi mitään elokuvataiteen klassikkoja, mutta rakkaat kriitikot, ei sitä ettei tajua tarvitse nyt ihan noin selvästi tuoda esille. Ymmärrän kyllä, että leffat menevät teiltä yli hilseen niin että soi, mutta... En tiedä. Ehkä teidän kannattaisi siirtyä kirjoittamaan ravintola-arvosteluja. On jotenkin paljon helpompaa kehua viinin vuosikertaa, vaikka myöhemmin huomaa juoneensa vadelmamehua, kun kukaan ei voi tulla tarkistamaan mikä neste vatsalaukussa pörrää.

Makuasiat. Mikä ihana aihe.

Eilinen Rautaristin nautiskelu pani tänään työmatkalla miettimään, että mitkä ovat sellaisia leffoja, joita on vain pakko hankkia dvd-hyllykköön. Tiedättehän, sellaisia perusteoksia. YMDB:n oma top20-lista antaa aika hyvän pohjan tälle, mutta se ei ole missään nimessä kattava. Kahdellakymmenellä elokuvalla, kuinka voisikaan olla?

Tätä pitää miettiä.

Pinserin top-listasta huomaan näiden horinoiden olevan yllättävän korkealla. Kolmekymmentäkuusi uskollista lukijaa käy täällä vähihtään viikoittain, 65 on laittanut minut listalleen. Lisäksi aimo annos enemmän tai vähemmän täysjärkisiä selaajia muistaa jo url:in ulkoa. Onhan tämä kauhean liikuttavaa. Pitää varmaan keksiä joku nokkela palkinto 15.000:lle kävijälle, sekin raja kun ylitetään kohta.

Tietty, aina parempi jos voittaja tulee taas jostain Tampereelta, niin lahja ei mene koskaan lunastukseen. En minä ole saita, ainoastaan taloudellinen.

Ai niin. Reko kehui. Pitää taas kurmottaa poikaa SPWAW:issa, niin oppii tavoille. Kansankomissaari Nokkanen, tämä oli haaste!

Onni on toimiva DVD-soitin ja Rautaristi.

Kun tänään soittivat ja kertoivat että soitin on palannut huollosta (olivat vaihtaneet siihen kuvapään ja katso - sehän toimii), kävin ostamassa yhden dvd:n ihan, tuota, testausmielessä. Piti ostaa joku halpa tusinaleffa, mutta kun Anttilassa kerran oli Rautaristi hyllyssä, niin... Tiedättehän te minun vastustuskykyni.

Muutenkin on sotaisat oltavat. Amazon lähetti minulle tilauksessa olleet kirjat, jotka lyhyen tutustumisen perusteella vaikuttavat oikein mainioilta ja juuri sellaisilta joita tarvitsinkin. Muutenkin Amazonin palvelu, olkoonkin että kaikenmaailman patenttihakemukset ovat langettaneet synkän pilven puljun ympärille, oli omaa luokkaansa. Toimitus Englannista oli ripeä ja minut pidettiin jatkuvasti ajan tasalla siitä missä vaiheessa tilaus on. Kun eivät meinanneet saada yhtä kirjoista kustantajalta, lähettivät ne ensin kaksi muuta, ja kun kolmas kirja tuli (päivän myöhässä), se lähetettiin samoilla postimaksuilla.

Normaalia asiakaspalvelua, ehkä, mutta minä pidän.

Jippiin vetoomus uutta sananvapauslakia vastaan on pitkästä aikaa sellainen vetoomus jonka allekirjoitan ilomielin. En ylipäätään ymmärrä miten moinen vastuuton abortinkorvike laiksi on ikinä päässyt eteenpäin sen kirjailleen virkamiehen työpöydältä.

Kauanko kestää ennen kuin kahviloissa ei uskalla kiroilla edes puoliääneen?

"When I was thirty-five
It was a very good year
It was a very good year for blue-blooded girls
Of independent means
We'd ride in limousines
Their chauffeurs would drive
When I was thirty-five

But now the days grow short
I'm in the autumn of the year
And now I think of my life as vintage wine
From fine old kegs
From the brim to the dregs
And it poured sweet and clear
It was a very good year"

- Frank Sinatra / It Was a Very Good Year

Otin Sopranosin sountrackin mukaan töihin, koska tämä on soinut parin päivän ajan päässä. Se, ja mielikuvat, jotka sarjan toisen kauden aloitus jätti pyörimään päähän. Jos minulta kysyttäisiin mitä ruudulla tapahtui tuon soidessa taustalla, en varmaankaan osaisi sanoa - mutta sen tunnelman, teeman, muistan kyllä turhankin hyvin.

Sattuipa niin hassusti, että pari päivää sitten muistin, aivan äkkiä ja yllättäen, yhden tapauksen - hetken, tunnelman, teeman - menneiltä vuosilta. Jotain mitä en ole ajatellut vuosiin. En edes muista mikä sai minut muistamaan koko jutun, eikä minulla ole tarkkaa muistikuvaa siitä milloin se tapahtui, miksi se tapahtui tai edes ketä kaikkia oli paikalla. Muistan vain paikan, muutaman henkilön, ja teeman.

Hitto, jos en tietäisi paremmin, voisin kuvitella että se oli joku vanha uni, joka palasi kiusaamaan.

En nyt ala tässä käymään läpi tapahtumaa; jos alkaisin, olisimme taas pian keskellä syvimpiä kysymyksiä ja jotain, mikä muistuttaisi kovin epämiellyttävällä tavalla epäortodoksista terapiakeskustelua. Sellaista, missä terapeutin paikalla on sanelukone, jolle minä puhuisin pehmoisia, istuen sohvalla, paketti serlan untuvanpehmeitä vieressä - ja takanani olisi iso peili, kaksisuuntaista lasia, missä te istuisitte mukavissa tuoleissa kuuntelemassa.

Ei sellainen käy laatuun, alkuunkaan.

Olen, tosin, viime aikoina miettinyt taas kirjoittamista - itse asiassa, en ole juuri muuta miettinytkään. Eilenkin mietin asiaa viiden tunnin ajan koneen ääressä, ja sain näytölle pari hassua sanaa, samalla kun tapoin aikaani kaiken maailman turhuuden parissa. Pitäisi aktivoitua ja kirjoittaa jotain, vaikka (ja hyvin luultavasti) jotain turhanpäiväistä löpinää - vain saadakseen taas kiinni juonen päästä, ja päästäkseen kirjoitusrutiiniin kiinni.

Koska, jos en tee sitä, näen itseni hyvin selvästi Sopranos-teemassa - seisomassa parvekkeella kylpytakissa (jollainen pitäisi ostaa), hitaasti palava tupakka huulessa, jotenkin etäinen katse silmissä. Lannistunut ja alistunut katse - sellaisen ihmisen katse, joka tietää jo että hetki on ohitse.

Carpe-vitun-diem.

Selaillesani vanhan koneen tiedostoja, löysin jotain vanhoja merkintöjä, ajalta jolloin minulla oli tunnus Saunalahdella. Ne merkinnät ovat tämän jo hetken aikaa jatkuneen verkkoekshibitionismin toiselta kaudelta, ja ensimmäinen on päivätty joulukuun ensimmäiselle päivällä, 1999. Muistaakseni kirjoitin tuota ennen jotain kolmen kuukauden ajan, eli tämän höpinän alkaminen voidaan päivätä jonnekin elo-syyskuulle 1999.

Yli kolme vuotta. Kauanko sitä ihminen jaksaa?

Blogger toimii taas. Sen kunniaksi:

Ilta-Läpyskän lööpissä oli hassu otsikko. Tv-kasvot naimisiin. En saata olla kirjoittamatta asiasta uutista, alkuperäistä lukematta. Joten:

Tv-kasvot naimisiin

Ilta-Läpyskä, Helsinki

Kaiken kansan rakastamat ja tuntemat tv-kasvot, Marjo ja Raimo, julkistivat eilen suunnitelmansa mennä naimisiin kesän kynnyksellä. Seurapiirit ottivat tiedon vastaan ilolla ja muutamakin nimettömänä pysyvä taho totesi osanneensa odottaa Viitoskanavan Urheiluvisvan hehkeän juontajattaren ja BYLE:ssä omaa Tuttu Huttu-visailua vetävän Raimon ilouutista.

"Se nyt vain tuntui hyvältä ajatukselta", ohjelmansiirtoketjun mittaustauolta tavoitettu Raimo totesi. "Onhan tässä nyt jo vuoden päivät oltu samalla ohjelmaslotilla".

"Raimo komea ja vähän vanhanaikainen; sen ohjelmaa ei ole vieläkään siirretty digiaikaan", onnellinen morsio puolestaan livertää. "Mä olen aina tykännyt perinteisistä arvoista".

Jos hevosmiesten puheita on uskominen, tuleva pari aikoo viettää häämatkansa matkaamalla ympäri kansainvälistä kuvayhteyttä ja kiertämällä Eurovision ympäri.

Tv-kasvojen taustajoukot, juontajat Marjo Rutanen ja Raimo Sääkivi, ovat ymmärrettävästi hieman hämillään ja vaitonaisia tapahtuneen johdosta. "Me olemme kummatkin onnellisesti naimisissa omilla tahoillamme", Raimo Sääkivi toteaa itsensä ja juontajakollegansa puolesta. "Vaikka kyllähän tästä varmaan kotona keskustellaan."

"Kyllä tähän pitäisi joku laki saada", Rutanen säestää. "Ei se nyt ole laitaa, että meidän omat Tv-kasvot tuosta vain päättävät mennä naimisiin, kysymättä lupaa tai mitään. Kyllä minä tietyn itsemääräämisoikeuden ymmärrän, mutta rajansa kaikella".

"Ikinä en menisi tuon kanssa naimisiin", Rutanen haluaa vielä lisätä. "Siis oikeasti."

---

Pitäisiköhän minun ryhtyä toimittajaksi tai skiene fiktion-kirjoittajaksi?

"Tervetuloa paratiisin aitiopaikoille
läskiperseet istuvat vasemmalle
anorektikot puolestaan oikealle
ja parhaistakin parhaat paikat
ovat edessä sokeita varten

tervetuloa marketin käytäville
sovituskoppeihin ja lihatiskeille
tirkistelijät peilatkoon naamansa
masokistit työntäköön kärryjään
muistattehan kuponkitarjoukset"

- Radiopuhelimet / Tervetuloa

Kasan kiltin sedän linkittämä MTV3:n vaalikone piti minut hereillä pitkään. Täyttelin sen ja havainnoin, että kysymykset eivät olleet kauhean fiksusti tehtyjä, eikä ehdokkaiden kesken tullut kauheasti hajontaa. Kuitenkin, tästä innostuneena, aloin surffata pitkin ja poikin puolueiden kotisivuja, tutkien ehdokaslistoja. Tulos oli jokseenkin laihanlainen.

Joten, puhutaanpa hetki politiikasta.

Huomaan, että seuraavia eduskuntavaaleja varten minulla ei ole varsinaista suosikkiehdokasta, toisin kuin joinain aiempina vuosina. Jos eräs tuttu äijä olisi päässyt puolueen sisäisestä äänestyksestä lävitse, homma olisi paljon helpompaa, koska se on fiksu ja ymmärtää asioiden päälle. Mutta kun ei päässyt.

Valintaa helpottaa kyllä se, että voin puoluetasolla tiputtaa jo yli puolet ehdokkaista pois. Kokoomus, Keskusta, Kristilliset, RKP, Liberaalit ja pienpuolueet pääsevät nauttimaan minun äänivyörystäni suunnilleen siinä vaiheessa kun helvetti jäätyy, tulee suuri tulva, tai seuraava jääkausi. Saatan poiketa tästä dogmasta, jos joku em. puolueista onnistuu haalimaan listoillensa henkilön, jonka tunnen ja johon luotan. Tosin, minä luotan henkilöihin jotka tunnen sen verran, etten usko tämän olevan mahdollista. Pienpuolueet ovat periaatteessa ihan kiva asia, mutta minulla ei ole juurikaan hinkua hukata ääntäni puolueeseen jolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada yhtäkään edustajaa lävitse. Ainakaan jos ne ovat tehneet vaaliliiton jonkun pösilöpuolueen kanssa.

Tämä jättää, käytännössä, jäljelle kolmiyhteyden Demarit - Vasemmistoliitto - Vihreät. Vihreistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt, mutta kieltämättä ne ovat viime vuosina skarpanneet. Vaikka minulla ei ole ydinvoimasta minkäänlaista mielipidettä, pitää hallituksesta eroamista periaatteen vuoksi pitää jokseenkin fiksuna tekona. Omien sanojen syöminen olisi jotensakin halpaa, vaikkakin ehkä realistista.

Vihreiden Helsingin kataloogi on kuitenkin tylsää luettavaa. Onhan siellä Drake, joka on muistini mukaan hyvä pelaaja, mutta muuten turhan radikaali meikäläisen makuun. Sinnemäestä olen alkanut pitää sanoittajana enemmän kuin ennen, mutta neidin poliittinen uskottavuus on suunnilleen samaa luokkaa kuin minun uskottavuuteni kädenväännössä. Ei siis kauhean korkea. Melkein koko muu vihreiden sakki onkin sitten vanhemman polven vaikuttajaa, jotka eivät juurikaan vetoa minuun.

Demareiden lista on, jos mahdollista, vielä kuivempaa luettavaa. Poliittinen eliitti ei juuri innosta, kuten eivät myöskään pitkän linjan piirivaikuttajat, kaikenmaailman metallimiehet ja toiminnanjohtajat. Minä pidän enemmän tuoreesta kaupan broilerista. Bongaan Demareiden listalta yhden nuoren naisen, joka mainitsee harrastuksekseen pelaamisen ja live-pelaamisen, mutta koska en muista koskaan nähneeni ko. henkilöä yhdessäkään pelissä jossa minä olen ollut, en ole vakuuttunut. Minulla on tunnetusti hyvä maku pelien suhteen ja tästä voin vain päätellä, että ehdokkaalla ei ole.

Demareiden listalla on myös muutama nuorempi broileri, mutta niidenkin viimeinen myyntipäivä on mennyt umpeen jo pari vuotta sitten. Ei minulla, periaatteessa, ole mitään poliittista nuorisotoimintaa vastaan, mutta henkilöinä nuo eivät minua sytytä. Demarinuorten puheenjohtajalle irtopisteitä scifi-harrastuksesta, tosin.

Demareiden kotisivut ovat muuten niin tolkuttoman rumat ja epäkäytettävät, että äänestysinnokkuus karisee jo siitä.

Vasemmistoliitolla on kiitettävä määrä nuoria ehdokkaita, mutta mutta... Toivon etten nyt vaikuta toivottoman seksistiseltä, mutta minun on vaikea samaistua 20-jotain opiskelijatyttöihin, joita valtaosa nuorista ehdokkaista on. Valitan, mutta vegaaniliitolla ja minulla on suunnilleen sen verran yhteistä, että syömme eri ravintoloissa.

Vasureiden ehdokasesittelyn "kolme sanaa"-kohta saa myös tuskanirvistyksen hiipimään kasvoille. Iloa, onnea, autuutta, tasa-arvoa, ah. Tulee jotenkin tahmea olo.

Silti, Vasureilla on edes muutama kiinnostava ehdokas. Entinen huippupyöräilijä - yleensä nämä entisen urheilutähdet ovat tavanneet ajautumaan jonnekin kauas oikealle, ja tämä on virkistävä poikkeus. Voisin myös kuvitella äänestäväni vasurinuorten puheenjohtajaa, koska jätkä joka pelaa jalkapalloa ja kuuntelee Manicseja ja Zen Cafeta, ei voi olla täysin huono ihminen. Sattumalta kyseinen henkilö sai myös parhaimmat pisteet vaalikoneesta.

Jos tämä ei ollut tieteellisesti vakuuttava poliittinen analyysi, en tiedä mikä on.

Pitää miettiä ja ehkä pommittaa paria ehdokasta maileilla. Se on hyvä tapa haarukoida edustajia - minun on vaikea kuvitella äänestäväni tyyppiä, joka ei lue tai vastaa maileihinsa, tai viitsi käyttää viittä minuuttia vakuuttaakseen yhtä äänestäjää.

Ai niin. Se piti vielä sanomani, että joku irvileuka voisi kysyä miksi ylipäätään kannattaa äänestää, ainakaan jos ei tunnu löytävän ehdokasta. Minä muotoilisin asian näin; äänestämällä ostan itselleni oikeuden valittaa seuraavat neljä vuotta. Ja minä tapaan valittaa aika helvetin paljon.

"Tervehdin Cocteauta, tervehdin Villonia,
hirsipuukukkulaa,
suomaiden neitsyttä,
tuulista lehmusmetsää keskiyöllä.

Kuljettiin taas samaan paikkaan
josta haarautuu huono polku.
Kuljettiin vaan, vaikka tunnettiin paikan maine.
Muisto teille Vanhasta Euroopasta."

- Kauko Röyhkä / Vanha Eurooppa

Tämä on ollut kovin opettavainen ilta. Sen lisäksi että olen saanut leikkiä sairaanhoitajaa ranteensa lähes murtaneelle naisihmiselle, olen myös ehtinyt tutustumaan historiaan. Tarkemmin sanottuna, aloitin taustatyön tekemisen (sen lisäksi että taustatyöstä on eräälläkin foorumilla puhuttu jo kuukauden päivät), jonka perimmäisenä tarkoituksena on saattaa maailmaan yksi kappale seikkailuja Godlikelle.

Tätä ylevää päämäärää varten olen tutustunut Georg Simmeliin ja Karl Haushoferiin (ja ajautunut pitkille okkultistisille sivupoluille), tutustunut Saksalaisiin linnoihin ja ihmetellyt Saksan keisarikuntaa, sekä poliittista myllerrystä vuoden 1848 Ranskasta ensimmäisen maailmansodan syntyhetkiin.

Huomaan, että olen tähän ikään mennessä ehtinyt unohtaa paljon. Niin paljon, että tämä kaikki tuntuu taas uudelta. Schopenhauer odottelee vielä vuoroaan.

Tiedä sitten tuleeko itse seikkailun kirjoittamisesta mitään. Ans kattoo nyt.

Päivitin pikkuisen noita oikea sivupalkin linkkejä, kun niistä suurin osa on jo Päivän Pamauksessa. Nyt siellä on muutama uudempi tuttavuus. Unohdin varmaan lisätä kymmenen muuta - sen siitä saa kun ei osaa pitää bookmarkkejaan ajan tasalla.

Ärsyttää, muuten, että Mozilla (tai Phoenix) eivät vieläkään hallitse Bloggerin templaten päivitystä, vaan iloisesti rippaavat linkkitageista sisällön poies. Ja Opera, taasen, säätää kaikki formit aivan helvetillisen pieniksi.

Tietty, vika on luultavammin Bloggerissa, mutta kuka sitä nyt lahjahevosen suuhun katsoisi.

"Osta asunto, hoida koira
pidä pihaa vaimon kanssa
hanki lapset, jos on saumaa
yks tai kaks, mut hankkikaa ne

tutustu naapureihin,
vietä niiden kanssa joskus aikaa
järjestäkää kimppakyyti
jos on sama duunimatka

viiltävä tuuli käy aamuisin
kiiltävään porttiin ja koivuihin"

- Zen Cafe / Aamuisin

Tuuli iski luihin ja ytimiin Kampissa, täysin yllättäen ja varoittamatta. Huomasin, että hanskani alkavat vedellä viimeisiään ja että ilma lyö rei'istä lävitse varsin raa'alla voimalla. Tupakatkin olivat loppu (mutta ei hätää - olin työpaikan viereisellä kaupalla heti yhdeksältä. Minulla ei ole ongelmaa, voin lopettaa koska haluan) ja ihmiskunta, hyvin luultavasti, ajautumassa suureen kriisiin josta se ei enää pysty ponnistamaan edes puolittain istuvaan asentoon.

Kaiken kaikkiaan varsin täydellinen maanantaiaamuinen idylli.

Töissä elämä näyttää astetta valoisammalta, mutta ei vielä mitenkään varmalta. Pitäisi raapia jostain kasaan motivaatiota panna yksi tärkeä homma alulle, mutta ajatus lyö taas tyhjää. Pitää vain pinnistää; olo sama kuin istuisi vatsa kovana pöntöllä kolmatta tuntia.

Olipas karnaali mielikuva. Sanoisin, että olen pahoillani, jos oikeasti olisin.

"et enää tunne niitä kavereita
joiden seurassa on turvallista
et pääse sisään automaattisesti
ja muutut pikku hiljaa kyyniseksi

sä olet kuin satavuotias
kuollut ja kuopattu
sä olet kuin satavuotias"

- Zen Cafe / Satavuotias

Väsyttää, vieläkin.

Fiksuna nuorena miehenä nukuin toissayönä vajaat viisi tuntia, ja aamulla piti olla puoli yhdeksältä Pihliksessä. Ei liene kauhean vaikea päätellä, että tuli hieman hoppu, etenkin kun huomasin että poikittaisliikenne lauantaiaamuna ennen kahdeksaa on lähinnä huono vitsi.

Kahdeksan tuntia bussimatkailua jätti jälkensä, vaikka matka kokonaisuudessaan olikin hyvä. Futsal, jota olen aiemmin nähnyt vain parin ottelun verran, osoittautui tällä tasolla (liigakarsinta) varsin nopeatempoiseksi ja hyväksi viihteeksi. Vielä paremmaksi, kun oma joukkue voitti molemmat ottelunsa ja meni jatkokarsintaan. Hyvä me.

Paluumatkalla alkoi pää painua kohti maa-äitiä, mutta aina kun onnistuin nukahtamaan, bussi pysähtyi enemmän juopuneiden ureatau'olle, tai kahville. Ei juuri tullut nukuttua. Loppumatkasta tämä ei enää haitannut niin paljoa, kun kahvilla käynti herätti väsyneen mielen ja -miehen.

Alunperin piti mennä kääntymään kotona ennen Zen Cafen keikkaa, vaihtamassa vaatteet ja muovisilmät. Ihan kuin. Bussi oli takaisin Helsingissä vähän yli kymmenen. Sattumalta sain tietää että yksi pelaajista oli myös voittanut lipun keikalle, ja lonnimme sitten kahteen pekkaan paikalle - muodikkaasti myöhässä, eli juuri sopivaan aikaan. Siinä vaiheessa kun minä ehdin tiskille tilaamaan, keikka alkoi.

Keikka oli hyvä ja siitä voi lukea enemmän roklinnun -puolelta. Minä tosin, jokseenkin väsyneenä, koin keikan aikana ja etenkin sen jälkeen jonkinlaisen alustavan kolmenkympin kriisin. Muotoilin sen kaiken jo sanoiksi bussimatkalla, vietettyäni ensin kaksikymmentä minuuttia asemalla odottaen koslan lähtöä, mutta väsymys kaatoi sänkyyn, enkä jaksanut kirjoittaa siitä yöllä mitään. Luultavasti parempi näin. Paljon parempi näin.

Tänään on jatkunut suunnilleen samanlainen olotila, mutta koska olen selvinpäin ja jonkin verran levänneenä itseäni fiksumpi, pidän turpani tukossa ja menen laittamaan ruokaa.

Illan elokuvaksi tuli vuokrattua Monte Criston kreivin uusioversio, jota tähdittä Jim Ca... Ca... No jotain. Sama mies, joka oli Thin Red Linessä. Leffa ei ollut mitään klassikkotasoa, mutta viihdyttävä - ja sai heräämään mielihalun alkuperäisteoksen lukemiseen uudelleen. Käsittääkseni leffassa oi'ottiin mutkia oikein kunnolla ja kerronnasta oli kadonnut muutamakin taso moraalista pohdiskelua.

Ja koska minulla ei ole moraalia, haluan ainakin pohdiskella sitä.

Huomenaamulla herätys ennen seitsemää ja bussilla kohti Mänttää (joka, jos muistini ei minua täysin petä, on jossain Tampereen pohjoispuolella) katsomaan futsal-jengin liigakarsintojen ensimmäisiä eriä. Jos bussi ei laukea matkalla, saatan vielä ehtiä illaksi katsomaan Semifinaliin Zen Cafea.

Juuri nyt on sellainen tunne että olisin laiminlyönyt monen asian päivityksiä, mutta koska en antanut periksi Civilizationille, en anna periksi tällekään. Siis nukkumaan.

No, piti se peli minua näin pitkään hereillä, kun jaksoin hakea paremman version maailmankartasta. Saksa on pahasti kiinalaisten ja atsteekkien puristuksessa, mutta odottakaahan vaan, rutjakkeet, kun panzerit jyräävät kaduilla...

Sanotaan nyt, että peli on... Kohtalainen, kun sitä jaksaa vähän aikaa hakata. Civ3:n ongelmana, vähän kuin aikaisemmissakin osissa, on se että kun pelin kerran tallentaa ja lopettaa, on kynnys jatkaa aika korkea. Ainakin minulla.

Joudun nyt sanomaan jotain, mistä monet eivät ole samaa mieltä kanssani.

Civilization III on helvetin tylsä peli.

Tai ehkä minä olen vain pelannut liikaa niitä edellisiä versioita. Mutta oikeasti; kasvojenkohotus ja muutama uudistus eivät vielä auta pitämään kiinnostusta yllä. Tahkosin aikoinani ensimmäistä Civilizationia enemmän kuin laki sallii ja kakkostakin aika paljon. Kakkonen kehittyi aika tavalla ja oli, tavallaan, kuin uusi peli. Mutta ero kakkosen ja kolmosen välillä on kovin, kovin kosmeettinen.

Tai ehkä minä kokeilen vielä kerran. Jos vaikka natsaisi ja innostuisin. Pelaan ehkä... Vain pari kierrosta. On hyvin luultavaa että olen kirjoittamassa vielä seuraavaa päivitystä joskus kolmen aikaan aamuyöllä.

Kun ei minulla nyt ole parempiakaan pelejä.

Hmh. Päivän pamaukseeni oli taas ilmestynyt yksi blogi jota en taatusti ollut sinne valinnut. Joko minä olen kämmeltänyt, joku toinen on kämmeltänyt vahingossa - tai sitten joku harrastaa markkinointitaktiikkaa joka tulee jatkuessaan saamaan sellaisen verbaalin perähuuhtelun että oksat pois.

Mun listoihini ei koska kuin minä, kele.

Sarjakuvien huonoja puolia; roikuin viime yönä puoli kahteen asti valveilla, kun en malttanut lopettaa lukemista. Tänään on ollut vähän turtunut olo. Tosin, onneksi, koko päivä meni asiakkaan luona palaverissa ja turtunut olo sopi siihen ihan hyvin.

Myrskyn setä bongasi Sisäministeriön asettaman työryhmän nettiselvityksen, mikä ainakin pikaisella vilkaisulla palauttaa luottamukseni poliisiin. Ovat kysyneet lausuntoja oikeilta tahoilta ja tulkinneet tulokset aika hyvin. Toivottavasti liipasinherkät poliitikot malttavat ottaa asian huomioon.

Poliisia ja sisäministeriötä tulee kehuttua aika harvoin, mutta nyt ne kyllä ansaitsevat sen.

Jokohan minä tänään saisin voimaa ja inspiraatiota kirjoittaa edes yhden jonossa odottavista teksteistä valmiiksi? Olisi taustamateriaalia Harniin, seikkailu Godlikeen ja kaikke muuta sellaista pientä ja kivaa.

Sanoinhan minä; ei sen pelin tarvitse olla pitkä, eikä monimutkainen, kunhan se on hyvä. Vähän aikaa istuttiin ja jauhettiin jaskaa, minä keräsin kirjahyllystä tukun sarjiksia ja pari pelikirjaa lainaan, ja sitten pelattiin muutama tunti.

Näin hyvältä ei ole tuntunut aikoihin. Ja se Astro City, jonka Mikiltä lainasin, ties monesko niistä, imi mukaansa heti alkusivuilta.

Tämä on hyvä elämä. Ainakin aamuun asti.

Olen nukkunut suurimman osan aamupäivästä. Jäin kotiin siivouspartioksi. Katselin äsken työpaikkoja, mutta ne näyttivät vain marginaalisesti paremmilta kuin eilen. Juuri nyt tekisi mieli kirjoittaa, kun on hetki vapaata aikaa, mutta vaikka aiheista ei ole pulaa, motivaatiosta on.

Pitää varmaan jatkaa eskapismia illemmalla - Mikki sanoi eilen että se voisi vetää minulle pienen pätkän mafia-peliä. Tälläinen hetki hautausmaalla otetaan ilolla vastaan. En halua juuri nyt ajatella tulevaisuutta.

Koska nyt ei synny mitään uutta, haetaan varastoista jotain vanhaa ja pirteää tekstiä. Tätä en ole muistaakseni laittanut aiemmin julkiseksi. Sellainen pirteä värssy.

ODOTA

voin haistaa puhdistusaineen
voin haistaa valkeista takeista
lähtevän antiseptisen tuoksun
voin katsoa itseäni lattiasta

pitkät käytävät, pastellisävyt
pitkät käytävät, ja ikkunat
jotka antavat sisäpihalle
puut ovat hukkua lumeen

älä mene vielä, odota
vielä hetki, odota
että minä pääsen perille
että minä olen paikalla

ylilääkärin anteeksipyytävä hymy
mitään ei ole tehtävissä
ja hänkin vain työtään
en ole katkera, enkä vihainen

huone yhtenä kukkamerenä
tiputusletku siististi niputettuna
sanovat että olit hetken aikaa
hereillä tänä aamuna

älä mene vielä, odota
vielä hetki, odota
että minä olen vierellä
älä lähde ilman minua

minä tiedän kaiken siitä
minä tiedän siitä lääkäristä
vahtimestarista, ja pojasta
jonka tunsin lapsesta asti

avaat silmäsi kun astun sisälle
avaat silmäsi ja tiedät
että nyt on viimeinen hetki
nuo kauniit silmäsi

älä mene vielä, odota
vielä hetki, odota
minä olen vierelläsi, kuiskaan
"en ole ikinä rakastanut sinua"

viimeinen ilme kasvoillasi on pelottava
viimeinen ilme ei tuo minulle iloa
mutta on lohdullista tietää
että ympyrä on sulkeutunut

ulos huoneesta, ulos ovesta
ulos kerroksesta, ala-aulaan
viima iskee kasvoihin kuin kostaakseen
ei hymyilytä, mutten lannistu

---

Alankohan minä jo toistamaan itseäni?

Ohhoh. En tiedä mikä tämä on, mutta... No, kuunnelkaa itse. Sleepy Sleepers goes Ray Parker jr?

kummitus.mp3.

(via Mietteitä metsästä)

Vinkkejä lapsille, lapsenmielisille ja lapsen omaaville, osa MCMLXXXIV:

Kun lapsella on vatsatauti, älä syötä lapselle kiisseliä, jossa on mansikkaa tai muuta punertavaa juttua, koska:

- kun heräät syvästä unesta siihen että lapsi oksentaa ja näet vatsassa muussaantuneen PUNAISEN oksennuksen, et ole varma näetkö painajaista vai heräätkö todella.
- punainen mössö ei lähde varmaan ikinä vuodevaatteista, pyyhkeistä ja vaatteista irti, vaikka pesisi millä bioluvilnaturalekstralla.

Pitäisiköhän tämä vinkki lähettää Niksi-Pirkkaan?

Nyt:in Jari Lindholm, joka aikoinaan sai vihani niskoillensa kun ei tajunnut Fight Clubia (eikä ihan kaikkea muutakaan), kertoo nyt sotaelokuvista. Tai pikemminkin, Nyt:issä on kooste miehen ja muiden arvostelijoiden sotaelokuva-arvosteluista vuosien varrelta.

En tiedä miten tiukkoihin paikkoihin Lindholm on itse joutunut (kuvittelisin, että hän on ollut töissä kriisialueilla, tai ainakin sellaisen kuvan miehen jutut ja jutunaiheet antavat), mutta hyvin se kirjoittaa. Minä en ole kuullut luodin vinkunaa kuin ampumaradalla, mutta kuitenkin.

Etenkin alustus kannattaa lukea läpi. Se on vain... No, se nyt vain on niin, että Lindholm onnistui pukemaan sanoiksi jotain sellaista mitä olen ajatellut - tai ajattelen ainakin nyt.

"Everyone
Everyone around here
Everyone is so near
What's going on?
What's going on?

Everyone
Everyone is so near
Everyone has got the fear
It's holding on
It's holding on"

- Radiohead / The National Anthem

Käytiin sitten Mikin kanssa katsomassa Spider - se oli taas elokuva, josta on kauhean vaikea sanoa mitään. Mutta yritetään.

Jos hyvän elokuvan mittarina voidaan pitää sitä miten oikealta (ei moraalisesti, mutta, tiedättehän, realismin puitteissa) se tuntuu, Spider oli täysosuma. Tai jos hyvän elokuvan mittarina pidetään sitä, miten paljon elokuva panee jälkikäteen ajattelemaan, Spider oli täysosuma.

Jos taas juonen lennokkuus tai jännitys ovat kriteereitä, se ei ollut kummoinen. Mutta minä pidän enemmän kahdesta edellisestä kriteeristä.

Spider on verkkainen ja hidas elokuva. Se ei kiirehdi, se ei poukkoile, se ei säntäile. Se on rumankaunis elokuva ja se on ajaton elokuva - se kuvaa, näin luulisin, Englantia, mutta ajankohtaa ei tarkemmin määritellä. Muutamassa kohdin näkyy nykyaikaisia vaatteita, tosin. Se kuvaa rappeutunutta lähiötä, jossain kaupungissa, ja on täynnä yksityiskohtia.

Se on myös vaikea elokuva, tai näin luulisin. Riippuu pitkälti katsojasta - Spider ei alleviivaa, eikä anna helppoja vihjeitä. Se seuraa skitsofreniasta (näin luin jostain arvostelusta - itse en pystyisi tunnistamaan oireita niin tarkasti) kärsivän ja mielisairaalasta hoitokotiin pääsevän miehen vaiheita. Koska elokuva ei voi mennä päähenkilön pään sisälle, ainakaan samalla tavalla kuin kirja voi, tyytyy Cronenberg kuvaamaan päähenkilöä, mutta ei tee eroa sillä onko tämä kuvaushetkellä reaalimaailmassa vai jossain aivan muualla.

Joten tavallaan Cronenberg onnistuu saamaan kiinni siitä millaista skitsofrenia on. Luulisin, en tiedä. Miten minä voisin tietää?

Joka tapauksessa, elokuva on täysin erilainen kuin aiemmin näkemäni Cronenbergin elokuvat - Existenz, pääasiassa. En oikein osaa selittää asiaa tarkemmin. Kannattaa ehkä mennä katsomaan se, ja muodostaa oma mielipiteensä.

Joku torspo käveli muuten leffasta kesken kaiken ulos. Sellaisia en osaa enkä voi ymmärtää. Elokuvia voi haukkua jälkeenpäin jos niistä ei pidä, mutta uloskäveleminen on luovuttamista. Sama kävi taannoin teatterireissulla - vieressä istunut aviopari vilkuili ovea puolen tunnin ajan ja olivat kovasti rauhattomia, kunnes kävelivät ulos, viimeisen rivin keskeltä, aiheuttaen mekkalaa pienessä ja intiimissä tilassa. Vain kaksi minuuttia ennen väliaikaa.

Joskus ainoa asia mikä estää tekemästä asioita, on se että ne ovat laittomia.

(instr.)

- Ismo Alanko / Nurkkapöytä

Kun nyt olen tunnin ajan, muiden hommien lomassa, katsellut työtilannetta, niin ei hyvältä näytä. Jonkinasteinen kypsymys iski palleaan lekan lailla. Tai mitä sitä kaunistelemaan - vituttaa kuin pientä oravaa, jolla on pähkinä jäässä.

Ehkä tämä tästä, vielä. Pitää kuitenkin varmuuden vuoksi kaivaa jostain CV-pohja esiin ja päivittää se.

Työpaikkailmoitukset ovat ainainen kitinän aihe, mutta huomaan taas saman jutun kuin aina ennenkin; kaikkialle haetaan kokeneita ja täydellisiä ihmisiä, joilla on kompetenssit kunnossa. Tulee rimakauhu. Entäs jos tällä kuuden vuoden työkokemuksella ei vielä olekaan jonkun senior software developer-tittelin arvoinen? Olkoonkin, että sekin on joskus käyntikortissa lukenut. Ja edellytämme-kohdat ovat aina masentavaa luettavaa.

Lisäksi eniten paikkoja on tarjolla erilaisilla konsultti- ja muilla lainatyöfirmoilla. Duunit tehdään asiakkaan tiloissa, pienissä pätkissä ja yleensä viimeisenä oljenkortena paikalle hälyytettynä. Se on varmaan hienoa elämää - tai voihan se olla ihan palkitsevaa, mutta tuskin minua varten.

Pörr pörr. Taidan hoitaa tämän akuutin masennustilan lähtemällä Mikin ja Loposen kanssa lounaalle ja katsomalla sen jälkeen josko ehtisin elokuviin katsomaan sen Spiderin. Ahdistava ja skitsofreenin elokuvakokemus tästä enää puuttuukin.

täällä saa
saa mitä tilaa
kunhan tilaa mitä tarjotaan
eikä ole syytä paniikkiin
kun vain uskoo meininkiin
täällä saa
saa mitä tilaa
ja saa vaikkei tilaisikaan
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden mahdollisuuden"

- Radiopuhelimet / Hullun opetus

Musiikilla voi olla piristävä vaikutus ihmismieleen. Sain raahattua itseni työpaikalle, puolikuolleena väsymyksestä, vatsa nälästä kurnien ja jokseenkin apaattisena. Tämä kaikki muuttui kun laitoin napit korville ja romputtimeen Radiopuhelimien Oulu on kaupungin nimi-levyn. Ensimmäinen riffi vaikutti lekan lailla.

Muissa uutisissa: työpaikka on taas katkolla ja elämme jännittäviä aikoja. En oikein jaksaisi lähteä taas työllistymisrumbaan, mutta jos se tulee eteen, niin sitten tulee. Pitää varmaan, varmuuden vuoksi, taas kartoittaa hieman alan työllisyystilannetta.

Vaikka tälläinen kädestä suuhun -eläminen ei ole kauhean hauskaa, niin kyllä minä tätä nykyistä työpaikkaa preferoin aika monen muun edelle. Harmittaa jos menee alta, kun pitää taas lähteä jonnekin dinosauruskonserneihin töihin.

Oh well. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Pitäisi oikeasti olla nukkumassa jo, huomenna on aikainen herätys. Mutta kuvittelen tekeväni koneella jotain hyödyllistä - ja oikeasti selaimessa pyörivät ne pari kohtuullista keskustelupalstaa mitä netistä löytyy, joihin odotan uusia viestejä kuin kesäistä sadetta.

Sellaisesta tulee harvinaisen tyhmä olo.

Ensi lauantai muodostui äkkiä kiireelliseksi. Illalla on Zen Cafen keikka, mutta sitä ennen pitäisi lähteä jonnekin Keski-Suomeen katsomaan futsal-joukkueen (johon en, toki, kuulu) SM-karsintojen ensimmäisiä otteluita. Uskallan olettaa että ryyppäysmatka vanhassa porukassa voi olla ihan tervetullutta vaihtelua. Ainakin saa otettua pohjat ennen keikkaa ja voi sitten sammua Semifinalin vessaan.

Huomaan, että Kirjeitä paratiisista ei ole päivittynyt sitten jouluaaton. Cliffhangerit inhottavat.

Ville on julma onnettomalle spämmärille. Niin kaunista, että meinasin nyrjäyttää leukani tätä lukiessa.

Eilisiltailtainen tai -öinen uskontopoliittinen keskustelu ja muutkin viimeaikaiset tapahtumat saivat lukemisen työmatkalla tuntumaan toivottomalta. Sen asemasta aloin miettimään listaa asioista, joita tekemällä tätä nykyä voisi pyrkiä erottumaan massasta. Tuntuu jotenkin siltä että ainakin minun lähipiirissäni käsite konformismista (hieno sana, jota en luultavasti osaa taivuttaa oikein) on muuttunut aika radikaalisti.

Erottuaksesi joukosta sinun pitäisi:

- mennä naimisiin.
- hankkia lapsia.
- omistaa koira.
- asua omistusasunnossa.
- käydä armeija ja suhtautua myönteisesti aseelliseen maanpuolustukseen.
- olla globalisaation puolestapuhuja.
- olla Yhdysvaltojen Irakin sotaretken kannattaja.
- hyväksyä ydinaseet (mutta vain perinteisislle suurvalloille).
- suhtautua kriittisesti työttömyyskorvauksiin ja muuhun sosiaalihapatukseen.
- olla vapaata tiedostolevitystä vastaan.
- kuulua kirkkoon ja olla tapakristitty
- tai kuulua kirkkoon ja uskoa oikeasti.
- pitää kaikenmaailman pelejä lapsien harrastuksena.
- suhtautua positiivisesti valvontamentaliteettiin, koska se on yhteisön ja sinun parhaaksi.
- äänestää Kokoomusta
- tai ylipäänsä äänestää.
- suhtautua kriittisesti mietoihin huumausaineisiin.
- juoda humalahakuisesti ja tapella nakkikiska-jonossa.
- käyttää turkiksia ja haukkua kaikenmaailman eläinten vapautusliikkeitä hipeiksi.
- tunnustaa, ettet ole koskaan käynyt homobaarissa ja ettet edes tiedät että lesbobaareja on olemassa.
- olla harrastamatta edes mietoja SM-leikkejä ja tunnustaa, että vaikka ajatus niistä on jollain tavalla kiihottava, se ei kuitenkaan ole sinun juttusi.
- vakuuttaa, että sinulla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia, koska vain heikoilla on mielenterveydellisiä ongelmia.
- sanoa, että narkkarit saavat mitä tilaavat ja olla kaikenmaailman neulojenvaihtojuttuja vastaan.
- olla kirjoittamatta blogia tai verkkopäiväkirjaa.

On minullakin radikaalit piirteeni, huomaan, mutta aivan täysin vastavirta-ihminen ei kuitenkaan ole. Toisaalta, on helppoa olla samaa mieltä ja kuulua massaan.

Olin nukkumassa joskus aamuviiden pintaan ja yhdeksältä koin herätyksen joka oli omiaan muistuttamaan ensimmäisistä öistä armeijassa; joku avaa oven, naksauttaa valot päälle, huutaa jotain ja lyö päähän pehmolelulla.

Armeijassa ei ehkä tehty tuota viimeistä. Tai en ole aivan varma.

Sain kuitenkin nukuttua vielä muutaman tunnin lisää ja koska itsekontrollini ei eilenkään pettänyt, kankkunen oli lähes olematonta. Olen hyvä ihminen. Sitäpaitsi, eiliset visiot ovat taas hetkeksi paenneet päästä, ulkona on kaunis ilma, ja niin poispäin. Eilen sain kuulla yllättävän paljon kehuja osallisuudestani Juhanan lyhytelokuva-projektiin (käsittääkseni monen vuoden ajan huolella kasvatettu outokumpu sai vihdoinkin ansaitsemansa arvostuksen), ja minut lähes väkivalloin (mutta hellästi) rekrytoitiin pelaamaan kahteen kampanjaan. Tai no, toisessa olen pelannut jo, mutta Janos aikoi ainakin eilen vakaasti jatkaa sitä.

Lisäksi visioni muutamastakin pelistä otettiin perin onnistuneesti vastaan.

No, okei - sanotaan se nyt sitten; eilen oli ihan kivaa ja lämminhenkistä. Minua väsytti ja olin vähän vaikea lapsi, mutta vain sisäisesti.

Nyt menen tekemään täytekakun loppuun.

"Tahtoisin löytää jostain jotakin oikeaa, jotain hyvää
- tai samantekevää, samantekevää.
Samantekevää kaikki kun kattopelti painuu,
sillä harmaa makaa päällämme kuin haiseva vainaja."

- Kauko Röyhkä / Samantekevää

Känniblogista, hyvää iltaa. Tästähän alkaa tulla jo paha tapa.

Sain raahattua takapuoleni toveri Rautalahden residenssiin joskus kymmenen jälkeen, monien vaiheiden jälkeen, jokseen väsyneenä ja penseänä. Alkoholi maistui yllättävän hyvin, kunnes kolmannen vodka russianin kohdalla soivat varoituskellot ja siirryin alkoholittomiin ennen kuin aloin sukeltamaan kunnolla. Retrospektiivisesti katsoen, tämä ei voinut olla kuin hyvä ratkaisu. Minä, kuningas alkoholi, väsymys ja penseys emme ole koskaan olleet hyviä petikumppaneita.

Vietin varmaan puoli tuntia sohvalla silmät auki meditoiden, ilman että kukaan kiinnitti minuun huomiota ja annoin ajatuksen lentää. Se lensikin kovin mielenkiintoisiin suuntiin - sanotaan nyt vaikka, että aivan näin tummasävyisiä fantasioita en minäkään yleensä humalassa koe.

Ja siinä vaiheessa kun palautan mieleeni äskettäin lukemastani kirjasta miten massiivinen tykistökeskitys hävittää saksalaisen jalkaväkijoukkueen olemattomiin (älkää kysykö), Lissu tulee paikalle ja toteaa ettei ole koskaan nähnyt minua niin levollisen ja tyytyväisen näköisenä.

Olen varma että tähän sisältyy piilomerkityksiä joita en halua nyt puida, enkä myöhemmin muistaa.

Mutta vaikka olen epäsosiaalisuuden perikuva ja oikein perinteisessä suomalaiskansallisessa mökötysmentaliteetissa, se ei taida näkyä ulospäin. Kuten Aleksi aiemmin huomautti, joudun toteamaan normaaliin tapaani, että olen sillä tavalla kiero mies, että jaksan hymyillä ulospäin.

Luultavasti huomenna, kun ihmiset selviävät ja saavat selaimensa auki, ainakin jotkut tulevat yllättymään tästä. Mitäpä minä en tekisi viihdyttääkseni ihmisiä.

Laitetaanpa tähän loppuun jotain, mitä ei ollakaan hetkeen laitettu.

"Kaikki tahtoo minut.
Tyttö tahtoo minut, ja lapsen, ja minut,
lapsi tahtoo isän.
Isäntä tahtoo vävyn, ja emäntä pojan,
minä en tahdo ketään.
Siksi lähden vetään,
en mä niitä petä, tai halveksi ketään,
mutt' sitä ne ei ymmärrä.
En mieti miksi mä sen teen.
En mieti miksi, mutta mentiin taas,
ja oltiin taas ja mentiin harhaan.
Mentiin taas, ja oltiin taas,
ja saatiin parhaat noppalukemat,
mä pelaan vaikken voita oikeastaan."

- Kauko Röyhkä / Vaeltava vitsaus

"Lyhytjännitteinen yo-yo jouten nuoriso
painamassa kasvonsa apulantaan
alta nollan, syntyneet taipumaan kun
periaatteet vaihtuvat kulutushysteriaan

Me myymme maamme eniten tarjoavalle
ja panemme pisteen loputtomaan maksukierteeseen
me myymme maamme eniten tarjoavalle
ja pakenemme puhelinkenttiemme kuulumattomiin"

- Turun Romantiikka / ESLA

Zen-iltapäivä.

Lähdin ostoksille Itäkeskukseen ja päätin ensin helliä kolhiintunutta egoani kahvilla, tupakalla ja hyvällä sarjakuvalla. Huomasin, että hyvään sarjakuvaan voi uppoutua niin, että maailma ympäriltä katoaa - kun palasin takaisin tähän maailmaan, huomasin että olin juonut kahvini, polttanut tupakat ja että naapuripöydän ympärillä kuivattiin lattiaa parin tarjoilijan toimin. Jonkun täysi kahvimuki oli tippunut lattialle - kait. Minä en huomannut ensinkään.

Mutta varsinainen zen-hetki tuli bussissa, matkalla kotiin. Yhdeltä pysäkiltä nousi kyytiin jokseenkin ärsyyntynyt, pyylevähkö mieshenkilö, joka posket punaisina hehkuen (kuin hyvälaatuinen omena) vaati saada tietää miksei edellistä bussia ollut näkynyt, ja nyt busseja tuli kaksi peräkkäin.

Minä huomasin ihmetteleväni minne sillä on niin kauhea kiire. Okei, ulkona oli ikävä ilma. Mutta se pysäkki, se oli kahden pysäkin päässä päättäriltä. Sinne kävelee nopeammin kuin minkä verran aikaa kuluu odotellessa seuraavaa bussia. Ja muutenkin; aika ei lopu kesken. Odotat bussia viisitoista minuuttia - se ei tarkoita, että kuolisit viisitoista minuuttia aikaisemmin. Se ei tarkoita, että aurinko nousisi seuraavana aamuna viisitoista minuuttia aikaisemmin - tai myöhemmin. Se ei tarkoita, että ne viisitoista minuuttia katoaisivat elämästä.

Ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, jotka eivät kanna mukanaan kelloa. Vuosia sitten, kun tapasin tälläisen ihmisen, olin hämmentynyt ja ihmettelin miten hän selviää. Nyt tiedän; hän luultavasti selviää oikein hyvin. Jopa paremmin kuin me oravanpyörään kiinni jääneet.

Siinä tämän päivän kahden pennin filosofia-annos. Nyt minä menen laittamaan ruokaa, syömään, saunaan ja sitten pämppäämään tajuntani eilispäivän kaatopaikalle. Jos huomaan aamulla menettäneeni pari tuntia elämästä, toivon että ne menivät edes hyvään tarkoitukseen.

Taidan olla kovaa vauhtia kääntymässä fatalistiksi.

Löysin varastoistani toisen päähineen. Nyt on helppo sanoa, että pipo on kireällä, koska se on.

Halusin vain jakaa tämän kanssanne.

Kävin töiden jälkeen Säfyn kanssa Kaislassa kaljalla, tai kahdella. Hämmentävää, miten aika rientää - tuntuu ettei vuodesta -94 olisi vielä ihan niin kauaa aikaa. Annoin ylipuhua - tai, pikemminkin, ylipuhuin itseni - mahdollisesti pelaamaan Vampirea. Edelliskerrasta onkin jo aikaa.

Päänsärky jatkui kotiin asti, mutta katosi sitten vähitellen lääkkeiden mukanaan tuomaan miellyttävään sumuun. Onni on pieni pilleri.

Nyt pitäisi keksiä jotain nokkelaa sanottavaa, mutta kun aivot lyövät tyhjää. Jos pelaisi hetken ja vetäytyisi sitten sänkyyn halaamaan vodkapulloa.

Työmatkalla onnistuin hukkaamaan piponi. Kun katsoo pakastemittaria, voi todeta että se ei ollut kauhean fiksusti tehty. Luulen, että se jäi metroon kun ryntäsin Kaisaniemessä ulos.

Sen lisäksi särkee päätä, kun olen koko aamun torkahdellut sairaanhoitajavuorossa. Tästä kaikesta rohkaistuneena päätin (taas) lahjoa itseäni, ja kävin ostamassa Fantsusta The Watchmen-sarjakuvan. Lainasin sen joskus Mikiltä, ja hyvähän se on, mutta en viitsi olla koko aikaa lainailemassa samaa kirjaa.

Ostopäätökseen vaikutti myös se, että löysin alkuviikosta Anttilan ale-hyllystä Unbreakablen naurettavan halpaan viiden euron kappalehintaan. Vinkkinä kerrottakoon, että niitä oli aika kasa hyllyssä.

Minäkin haluaisin olla supersankari, vaikka sitten Peräsmies, jos ei muuta. Tai mysteerinen kanahaukka, joka partioi Helsingin villejä katuja ja pidättelee ihmisiä, jotka matkustavat pummilla julkisissa kulkuvälineissä, tai yrittävät ravintoloihin jonon ohitse. Vapiskaa, epatot, Kanahaukka tulee!

Kävin myös matkalla ostamassa viinaksia Mikin ja Annen asumisjärjestely-tupareihin, kun kerran käskettiin. Meinasin ottaa ison, peräti valtavan pullon, mutta sisäinen visapoliisini sanoi, että puoli litraa vodkaa ja iso pullo russiania saa riittää. Ostan sitten pari siideriä itselleni siihen lisäksi.

Sunnuntaina on lapsen syntymäpäivät. Minulla lienee silloin krapula. On jotenkin paheellinen olo.

Jos olo kotona tuntuu liian kylmältä, löytyy siihen tehokas apu; pidä puolen tunnin ajan sylissä kersaa, jolla on korkea kuume ja jo lämpenee.

Päivän muissa uutisissa: töihin vasta iltapäivällä, sattuneesta syystä. Pitäisi käydä alkossakin hakemassa viinaksia huomista varten - siis, jos nyt pääsen huomenna mihinkään lähtemään, enkä esimerkiksi vietä rattoisaa iltaa lastenlääkärin odotushuoneessa.

Voitin muuten liput Zen Cafen 10-vuotiskeikalle Semifinaaliin. Olen sankarini.

"Päivät kuluu hukkaan
päivät kuluu hukkaan
päivät kuluu hukkaan
kaikki hauska tapahtuu
jossain muualla
päivät kuluu hukkaan
en aja partaa, en käy suihkussa"

- Kolmas Nainen / Päivät kuluu hukkaan

Väsymys ei kadonnut päivän aikana, pikemminkin päinvastoin. Olo oli kuin joku tunari kuski olisi jyrännyt pallean ylitse kymmenen tonnin tukkirekalla. Nyt on jo marginaalisesti parempi olo, kiitos kysymästä, kun olen tasoitellut katsomalla viimeisen jakson Missä olet, Peter Aava?-sarjasta ja vastannut muutamaan sähköpostiin. Musiikista puhuminen yleensä keventää mieltä. Musiikin kuunteleminen vielä enemmän.

Mutta jotta tämä ei nyt menisi ihan synkistelyksi, katsotaan mitä hauskaa Google-pukin kotiin on tänään kertynyt:

Seisoo lintua

Nyt olen, anteeksi vain jo etukäteen tämäkin sanaleikki, aivan äimän käkenä. Mutta kun nyt kerran kysytään; Seisoo lintua lienee jonkinlainen epävirallinen jatko-osa Kevin Costnerin tähdittämälle elokuvalle Tanssii susien kanssa. Tämä jälkimmäinen elokuvahan sijoittuu aina yhtä villiin Viikkiin, missä lännestä tullut, urhean ruotsalaisen ratsuväkipataljoonan ainut henkiin jäänyt soturi, joutuu tutustamaan kantapään kautta paikallisiin eläimiin ja niitä suojeleviin villeihin lintubongareihin.

Siinä ei kuulkaa puhe auta, kun pusikosta nousee haarakiikarin kanssa vittuuntunut anorakkipukuinen bongari, joka syyttää viatonta (mutta urheaa) sankaria keltasiipiriekon pesintäalueelle leiriintymisestä. Harvat partakarvat tutisten tämä arojen mies, Vuosaareesta Kirkkonummelle asti matkustanut elämäntapaintiaani, vuodattaa sydäntäriipivän kertomuksen vanhoista hyvistä ajoista, kun Viikin koetilan pelloilla vielä laidunsi kalkkunoita. Nyt ovat valkoiset miehet tulleet ja rakentaneet paikan täyteen prameita tutkimuskeskuksia, opiskelija-asuntoja ja pururatoja.

Elokuva päättyy massiiviseen eksodukseen Vantaanjoen koskemattomille rannoille, missä erehdyttävästi Kevin Costnerin näköinen sankari suorittaa idyllisen yhdellä jalalla seisonnan yhdessä ties-minkä-talitintin kanssa, kunnes suistuu koskettavasti Pikkukosken korkeimmalta hyppypaikalta veteen.

Rakkaat lukijat, tuon nähdessäni minä itkin vuolaasti kuin Arabianrannan putoukset.

Sain eilen luettua loppuun Forgotten Soldierin. Vaikka kuvittelin että kirjalla ei ollut minuun - joka nyt olen jokusen sotakuvauksen lukenut aiemminkin - mitään suurempaa vaikutusta, olin väärässä. Kirja loppuminen oli tavallaan synninpäästö; nyt pystyy jo ajattelemaan jotain muutakin.

Hyvin... Vaikuttavaa. En lähde selittämään, koska en usko että pystyisin tuomaan esille kokemukseen liittyvää tunnelatausta. Sanotaan nyt vaikka latistaen, että yli kymmenen miljoonan ihmisen hengen vaatineen sotaretken kuvaus yhden pienen ihmisen silmin on jotain joka ei heti poistu mielestä.

Sinällään, taisteluiden massiivisuus ei ole se vaikuttava asia. Se alennustila, johon perääntyvä armeija joutuu, on. Ja ne katkerat lopputaistelut.

Tästä aiheutuneessa itsetuhoisuuden puuskassa antauduin epähuomiossa yhteiskuntakeskeiseen keskusteluun. Mental note: ei enää ikinä. Tulee jotenkin toivoton olo.

No perkele. Ei minulla tylsää ole, mutta... Instant-runoutta. Lisää vain vesi.

runotytön päiväkirja

rakas päiväkirja,
tänään oli taas eilistä
synkempi päivä
lumi paksuna mattona
ei juuri päivänvaloa
miten jaksan huomiseen

ah,
miten jaksan kevääseen
kun talvi lannistaa
minut kokonaan
miten jaksan edes nousta
sängystä aamulla

Kai ei katsonut minua
toistamiseen, mutta
jaksoi tuijottaa Tiinaa
koko tunnin ajan
se ei edes huomaa minua
ei huomaa kukaan muukaan

ah,
miten jaksan huomiseen
kun poskessani kukkii finni
ruumiini ei ole timmi
ja minulle ostetaan vain
viime talven vaatteita
kammottavia toppatakkeja

Raisulla on bileet lauantaina
minulla ei ole mitään
mitä laittaa päälle
Kai tulee sinne myös
minulla ei ole mitään
heittäydyn parvekkeelta alas

ah,
miten jaksan nousta
kun olen nirhannut
poskeni asvalttiin
pudotus toisesta kerroksesta
on liian lyhyt että
matkalla ehtisi tehdä voltteja

Toi yllytti. Ja sain vielä mukaan kornin riiminkin!

(tämä kaikki johtuu vain siitä, että sain eilen vision teinipelistä tyyliin X-menien nuorisojaos. Siitä enemmän tuolla toisessa blogissa.)

Alan uskoa olevani riittävän väsynyt kotimatkaa varten. Todellakin.

Iski (taas) laiskuuden puuska, enkä jaksanut sitten raahata takapuoltani elokuvateatteriin. Kun ei huvita, eikä kiinnosta, niin ei sitten. Kävin lohduttamassa itseäni levykaupassa, mistä tarttui mukaan Costin Avojaloin-levy - se ei ole aivan yhtä hyvä kuin ensilevy (jolta löytyvät muun muassa kappaleen Marraskuun poika ja Jos sä arvostat mua), mutta tulipahan täydennettyä levykokoelmaa.

Taka-ajatuksena oli se, että tälläinen musiikki voisi saada minut hyvälle tuulelle. Kuin jos.

Pitäisi mennä hakemaan kotimatkalla, kuulemma, joku toinenkin kirja Akateemisesta (se kertoo neljännen valtakunnan asemesta jostain söpöstä pupusta jolta on tutti hukassa - sanovat sitä vaihteluksi) ja taidan iskostua samalla johonkin mukavaan kahvilaan lukemaan Forgotten Soldierin loppuun.

On jotenkin lopen kyllästynyt olo. Joskus tälläisinä hetkinä tulee aivan käsittämättömiä visioita esimerkiksi pelejä varten - kun ei ole minkäänlaista itsekontrollia, tyhmimmätkin ideat tuntuvat toteuttamiskelpoisilta. Voisin tietysti ottaa kahvilaan mukaan lehtiön ja kynän, ja kirjoittaa jonkun mielialaan sopivan yhden illan pelin.

Huomaan, muuten, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut muuta kuin eksistentiaalista valituspaskaa. Pitää varmaan parantaa tapansa ja kirjoittaa taas välillä jotain mukanokkelaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei sillä, etteikö tämäkin vetäisi ihmisiä kärpästen lailla puoleensa - eilen mentiin jo 13.000 vierailun rajapyykin ylitse ja Pinserin top-listan mukaan yli kolmekymmentä ihmistä seuraa tätä aktiivisesti Päivän Pamauksen kautta. Ja tilaajauskollisuuskin on yli viisikymmentä prosenttia.

Ihan tässä silmäkulma kostuu. Pitää varmaan mennä ottamaan malka pois luomien välistä.

Hmh.

Sain äkillisen päähänpiston lähteä elokuviin (minulla on tänään vapaailta, mutta huomenna olen ns. kodinturvajoukkojen iltavuorossa). Cronenbergin uusin, Spider, tai Henkien Kätkemä olisivat varteenotettavia vaihtoehtoja. Soitin Mikille, joka kehtasi väittää että kurkkukipu, kuppa ja malaria estävät häntä lähtemästä mukaan. Naurettavaa.

En ole varma kestänkö katsoa Cronenbergiä yksin - tai jaksanko katsoa Henkien Kätkemää. Ensimmäinen on luultavasti kahden tunnin annos silkkaa ahdistusta ja jälkimmäisen kohdalla - no, minä ja japanilainen liikkuva piirrostaide, me emme ole koskaan tulleet kauhean hyvin toimeen. Vaikka onhan sitä kehuttu.

Ja nyt huomaan, että ne kaksi joululahjaksi saatua Finnkinon vapaalippua eivät ole lompakossani, vaan kotona. Pärkele.

Pitää miettiä. Tekisi kyllä mieli. Jos jollakulla muulla on tylsää ja kuvittelee ehtivänsä keskustaan 16 - 18.30 alkaviin näytöksiin, saa nakata mailia tai soittaa.

On tylsää, joten ihailen, pitkästä aikaa, noita aikamme aliarvostetuimpia kulttuurikukkasia heti tekstiviestien jälkeen - hakutuloksia. Eivätpä ole viimeisen parin päivän ajalta kovin kummoisia. Muutamat ovat etsineet utareita, yksi on etsinyt hieman kiihdyttävämpää kirjallista viihdettä ja yksi paljastavia kuvia tupakoivien ihmisten keuhkoista.

Ja sitten yksi sankari - ja anteeksi että nyt sensuroin, mutta en välttämättä halua löytyä tälläisellä haulla - l**sten p**seitä.

Viehättävää. Sinä, rakas pääkaupunkiseudulla asuva, Elisan karjaporttia käyttävä sisäinen sankarini - haluan kertoa sinulle, että tarinat todellakin ovat totta; termi "sileä kuin l**sen peppu" ei ole tuulesta temmattu.

Eritoten se on paljon sileämpi ja pehmoisampi kuin kenkieni pohjat, joihin naamasi tulee tekemään läheistä tuttavuutta mikäli ikinä tapaamme kadulla.

Kuten rintamakumppanini Rautalahti Helsingin Kulosaaresta asian ilmaisee: "sinä hellyttävä abortinpoikanen".

"omantunnonarvon päättäväinen laskusuunta
jatkui suuntaan yhä alempaan
illat pullon kanssa mieluummin kuin ilman
täysin selvä - kerroissa ne lasketaan"

- Zen Cafe / Mustaa

Viimeisen parin päivän ajan on ollut jotenkin epätodellinen olo - kuin olisi joutunut katsomaan kaikkea, jotenkin, ulkopuolelta. Ikään kuin en itse olisi tässä, vaan seuraisin tekemisiäni jokseenkin kiinnostuneena, mutta hieman välinpitämättömänä.

Vaikea selittää.

Luulen, että se johtuu jotenkin tästä kirjasta - että sodan kauhuista lukeminen saa mielen jäämään jonnekin omaan nurkkaansa ja alitajunnan jylläämään asioita sillä välin kun ruumis kulkee eteenpäin. Tsuk tsuk, juna etenee, vaikka konduktööri jäi laiturille.

Mene ja tiedä. Joka tapauksessa, olen lähestulkoon opuksen lopussa, Itä-Preussin taisteluissa, paikassa jonka inhimillisyys on jättänyt jo kauan sitten, ja jossa Volkstrumin papparaiset ja pahaiset koulupojat syöksyvät tankkeja vastaan magneettimiinoilla ja panzerfausteilla aseistautuneina. Ei käy kateeksi.

Aamulla kävin ostamassa Akateemisesta Robert Harrisin (jolta luin tuossa taannoin Arkkienkelin) kirjan Fatherland - tiedättehän, se kirja, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansoda. Aiheesta on tehty myös elokuva, jota tähdittää Rutger Hauer. Se leffakin pitäisi nähdä joskus uudestaan ja tämä kirja on ollut lukulistallani jo vuosia.

Pitäisi varmaan välillä lukea jotain kevyempää ja tyhjänpäiväisempää, ikään kuin puhdistaakseen päänsä.

Rakkaat lukijat. Nyt vituttaa vailla mitään rajaa.

Ensin kulahti koulun webmaili. Kirjoitin nälkävuoden pituisen postin, joka piti saattaa matkaan tänään. Ja eikös sen webmail-hirvityksen sessio loppunut kesken kirjoituksen - ja kun softa on kerran hyvin koodattu, ja se avaa kirjoitusta varten ihan uuden ikkunan, ei moista tietysti huomaa ennen kuin on sen viestin lähettänyt. Tai ei vielä sittenkään - viesti lähtee kuin eno veneestä, mutta ei vain mene minnekään. Session loppumisen huomaa vasta kun yrittää päivittää pää-ikkunaa.

Sinne meni se viesti. Tai jos ei mennyt, en pääse tarkistamaan sitäkään; jostain syystä en pääse enää webmailiin ollenkaan sisälle. Kyllä se innoissaan promptaa tunnusta ja salasanaa, mutta ei vain hyväksy niitä. Uskoisin, että asian kolme kertaa tarkistaneena sain ne kirjoitettua ihan oikein.

Kyrsii. Kyrpii, suorastaan.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi Psion Reva, anteeksi, Revo, päätti suorittaa millenium-buginsa kolme vuotta myöhässä ja resetoi itsensä sen kunniaksi, että käynnistin rakkineen ensi kertaa tänä vuonna. Voi se tietysti johtua siitäkin että akku oli lopussa, mutta epäilen. Onneksi siellä nyt ei ollut mitään elintärkeää tietoa, mutta olipahan sinnekin tullut haettua monta ohjelmaa ja kirjoitettua monta tekstinraakiletta.

Jumalauta. Nyt tummuvat lumpeet.

"Järvet täynnä timantteja, hohtavia timanttikenttiä, otan ne nyt,
metsät silkkaa hopeaa, kimaltavia hopeakuusia, otan ne nyt,
kirpeä hiljaisuus, turmellus mahdottomuus,
heleä juhlaisuus, nyt pelkkä kataluuus.

viiltävä voima, kuultava kauneus
viiltävä voima, kuultava kauneus

talvi ja jää, hohtavaa pimeää, talvi ja jää, aavistavaa heleää,
talvi ja jää, kauneus kivistää, talvi ja jää, talvi ja jää, talvi ja jää."

- Sielun Veljet / Talvi

Ulkona on helvetin kylmä. Silti, otan kylmän talven mielummin kuin räntäisen loskakauden, joka ei ole kunnolla syksy eikä kunnolla talvi. Paljon mielummin.

Polvet eivät ole viikonlopun jäljiltä hyvässä kunnossa - eilisiltana onnistuin raapaisemaan vasemman polven pöydänkulmaan sillä seurauksella että varsin kookas pala ihoa repeytyi irti. Oli pakko panna päälle pari laastaria, että sain edes vedettyä pitkät housut jalkaan - ja kun otin laastarit illemmalla pois, lähti lisää nahkaa irti. Kävin suihkussa ja huusin tuskasta äänellä joka naapureista varmaan kuulosti känniseltä Pavarotilta.

Ja sitten ne sanovat tiettyjen desifiointiaine-purkkien kyljessä että aine ei muka kirvele. Itkun ja hampaidenkiristyksen jälkeen koipeeni teipattiin sidetaitos, jota en hennonut ottaa aamulla pois.

Kyllä urheilu on kivaa.

Unessa.netin Villellä on vauvakuume. Ei ole muuten ainoa - viimeisen kahden vuoden aikana sähly- ja futisjengit äijät ovat lisääntyneet kuin kanit. Meille uranuurtajille ja pyyteettömille esitaistelijoille (jotka eivät, aikoinaan, huolehtineet ehkäisystä riittävän hyvin - mutta jos minulta kysytään, olen yhä sitä mieltä että olen jäänyt salaliiton uhriksi, koska minä en ole huolimaton, ainoastaan tolkuttoman typerä) aukeavat nyt täysin uudet mahdollisuudet kauhutarinoiden kertomiseen. Aijai - unettomat yöt, huutoa, hiusten repimistä, odottavia naisia, oksennusta, pulauttelua, vapaa-ajan täydellistä katoamista, heikkomielisyyttä, alemmuudentunnetta, sukulaisia, loputon vaippasavotta... Lapsukaiset, tulkaa hakemaan annos realiteetteja sediltä, jotka tietävät.

Tietty, voisi niille kertoa miljoona hyvääkin asiaa jotka, sitten kun joskus tarkastellaan menneitä asioita ajan kultaamassa valossa, luultavasti peittoavat heikot hetken mennen tullen. Mutta mitä hauskaa siinä nyt olisi?

" Valehtelisin jos väittäisin
vihaavani kauneutta
valehtelisin jos väittäisin
ettei mikään mua pelota
ois kai siistii antaa periksi nyt
toteais vain kylmästi ei tästä mitään tuu
lähtis kävelemään painais oven kiinni perässään"

- Kolmas Nainen / Valehtelisin jos väittäisin

Juuri nyt, pimeänä aamuna, tekisi mieli hypätä autoon (jos omistaisi sellaisen - ja vielä parkkipaikan lämmityksellä) ja ajaa kohti auringonnousua, tai edes jonnekin. Lähtisin ajamaan vaikka moottoritietä pohjoiseen, pysähtyisin johonkin huoltoasemalle, hyvän matkan päähän, aamukahville, ja jatkaisin. Ajaisin jonnekin pitkälle. Tekisin siellä, ehkä, jotain. Mutta ennen kaikkea vain ajaisin.

En ole aivan varma, miksi.

Eilen sattui vain polviin. Tänään sattuu kaikkialle. On mukavaa tietää, että ruumis on vielä olemassa.

Minority Report oli... Vähän kliininen. Juoni oli ihan viehättävä (ei liene ihme, jos se kerran Dickin kirjaan perustuu ), mutta toteutus tuntui vähän siltä kuin olisi kävellyt kaksi ja puoli tuntia sairaalan puhtaanvalkoisia käytäviä pitkin. Viihdyin, mutta en tuntenut mitään.

Efektit olivat kivoja, paitsi että se lopun mökki näytti niin selvästi renderöidyltä kamalta, että tuli ihan myötähäpeän tunne. Leffa olisi varmaan ollut mahtava kokemus elokuvateatterissa. Asia, joka saa minut pohtimaan sitä, miten niin moni sisällöllisesti köyhä elokuva näyttää ja tuntuu hyvältä teatterissa. Hmm.

Nyt minä lähden hellimään kärsineitä polviani ja lukemaan sitä kirjaa.

Tänään huomasin, että kivussa ja nöyryytyksessä on jotain perin zeniläistä ja luonnetta kasvattavaa. Toisin sanoen, antauduin sählyjengin maalivahtipulan edessä ja menin tolppien väliin.

Olen yhtä kokemusta rikkaampi, taas. Tai olen minä kerran ennenkin ollut maalissa, joskus neljä vuotta sitten, yhdessä harrastesarjan matsissa.

Ensimmäisessä ottelussa lahjoitimme lohkon viimoiselle joukkueelle heidän kauden ensimmäisen sarjapisteensä. Ei tarvii kiittää. Toisessa ottelussa toinen häntäpään joukkue vei meitä kuin märkää rättiä.

Haluaisin kuitenkin tässä välissä osoittaa kiitokseni Killerille, jonka ns. alapääsuojia lainasin molempiin otteluihin. Jälkimmäisessä matsissa nimittäin tuli kaksi aika räjähtävän voimakasta kutia paikkaan, jota suojellaan pään jälkeen eniten. Ei siksi, että se nyt olisi erityisen tärkeä paikka (enää), vaan siksi, että joskus tuska on oikeasti valkohehkuista.

Nyt kuului vain kaksi onttoa napsahdusta. Täytyy olla kiitollinen pienistä asioista.

Mutta siitä zeniläisyydestä - ei minua harmittanut. Kun ei odota mitään, ei osaa pettyä, kun saa itsensä sentään muutaman kerran pallon tielle.

Myöhemmin illalla hankin haavoille balsamia pieksemällä Matskan ja Anssin LOTR-korttipelissä. Frodo ja Pippin marssivat iloisesti kohti Mordoria, jättäen jälkeensä Aragornin, Samin ja Boromorin ruumiit, noin kymmenen Mordorin örkin sekaan.

Sittemmin tuli lainattua Minority Report, joka toivottavasti osoittautuu edes auttavasti viihteelliseksi. Jos ei osoittaudu, niin minulla on suunnitelma B - se sisältää Forgotten Soldier kirjan, jossa nuori sotamies on juuri siirtynyt kuljetusjoukoista jalkaväkeen, päässyt lomalle ja tavannut naisen. Ennustan, että ilo on lyhyt ja kun siirrytään vuoden 1943 loppupuolelle, idylli katoaa varsin pian.

Polviin sattuu. Jos en vielä maininnut.

Krapula, tai pikemminkin sen fyysisen puolen poissaolo, on värittänyt tätä päivää. Nukuin melkein kahteen asti ja sen jälkeen olen ollut vain lievästi väsynyt. Mitään en ole, tietenkään, saanut aikaiseksi, vaikka kerrankin on ollut käsissä kokonainen vapaapäivä.

Huomasin tänään, muutamallakin eri keskustelupalstalla, ajautuneeni puolustamaan muutamaa elokuvaa joista pidän erinomaisen paljon, mutta joista kovin moni muu ei tunnu pitävän. Toinen on Unbreakable ja toinen The Thin Red Line. Tiedä häntä, ehkä minulla on vain erilainen maku. Jälkimmäisen kohdalla ymmärrän eriävät mielipiteet hyvin - elokuva on, kieltämättä, hivenen erilainen kuin perinteisemmät sotaelokuvat, eikä varmasti ole mieleen niille, jotka lähtevät katsomaan leffaa sotaelokuvana.

Silti minua hämmästyttää. Suurin osa "perinteisistä" sotaelokuvista on ihan kelpo tavaraa, vaikka lähes kaikkia vaivaa sama asia; kaikkien käsikirjoitus muistuttaa aika pitkälle jonkinlaisen standardi action-elokuvan käsikirjoitusta. Tai sitten sotaelokuville on oma muottinsa - mutta kovin samanlaisia ne ovat. Saving Private Ryanin alku poikkeaa kaavasta, mutta loppupuoli onkin sitten aivan sitä itseään.

Thin Red Line on jollain tapaa piristävä poikkeus, koska siinä kaavat on laitettu täysin uusiksi. Sen taistelukohtauksen eivät myöskään noudata perinteistä kaavaa, jossa ensin kasvatetaan jännitystä ja lopulta muutama yksittäinen sankariteko ratkaisee tilanteen. Pikemminkin, siinä tilanne ratkaisee itse itsensä ja ihmiset vain kuolevat siinä sivussa - ja tähänkin on tietysti poikkeus mukana.

Minä pidän enemmän jälkimmäisestä tavasta tehdä asioita, vaikka ensimmäiselläkin on, toki, puolensa.

Mutta Unbreakable kohdalla minä en oikein ymmärrä miksi muut eivät näe sitä, jos ei nyt aivan mestariteoksena, niin hemmetin hyvänä elokuvana. Se saattaa tosin johtua vain minusta.

"Pidetään sadetta, heinäladossa,
järven rannalla, tuntikausia,
lauletaan lauluja, sateen suojassa,
järven rannalla, tuntikausia,

puhutaan ja vaietaan,
suunnitellaan,
multa loppuu rööki mutta,
kai sielä on vielä muutama,

metsän äänet,
järven äänet,
öiset äänet ja sumu"

- Pauli Hanhiniemen Perunateatteri / Pidetään sadetta

Känniblogista, päivää. Siitä onkin taas hetkinen kuun viimeeksi käsi kävi näin maassa.

Käytiin katsomassa teatteria; siinä oli sekä hyvää, että huonoa; väitän, että kirjoittaisin paremman näytelmän. Saatan olla väärässä, mutta tuskin. Tai sitten minulta jäivät vain knopit tajuamatta.

Sitten minut houkuteltiin Tavastialle katsomaan Pauli Hanhiniemen Perunateatterin keikkaa - seikka, josta olen hyvin pitkään kiitollinen. Vaikka minua yleensä kyrsii keikoilla, joilla en osaa laulujen sanoja ulkoa, niin tällä kertaa nautin täysin rinnoin. Kirjoittanen tästä huomenna, selvittyäni, Roklintuun, mutta on kaunista katsoa miten yhtye soittaa kuin yhtenä henkilönä, ja miten Hanhiniemi ottaa yleisönsä. Sillä miehellä on karismaa.

Tämän jälkeen minut saatiin vielä, vahvassa nousumalassa, houkuteltua On the rocksiin. Minä en yleensä pidä pääkaupunkiseudun juottoloista, mutta tämä kertaa tehnee poikkeuksen. On vaikea olla tykästymättä paikkaan, jossa DJ, kaiken muun hyvän musiikin lisäksi, soittaa pyynnöstä Röyhkän Pahan maan. Taisin löytää keskustan kantakuppilani.

Tämän kaiken tuloksena on sen verran miellyttävä humala, etten viitsi pilata sitä takertumalla pikkumaisuuksiin. Huomenna, sitten.

"Ratapiha huokaa kun aurinko nousee
valo puhuu, on toukokuu
syksyn juoni sieluun satoi
kesä eksytti epäilijät

ken on lapsena syönyt lunta,
tuntee tai'an talvi-ilmojen
nyt kirkkaus kutsuu ihmisiä
lukemaan leskenlehtiä

Kevät, ensimmäinen kevät
morfiinia huutaa potilaat
kevät, ensimmäinen kevät
sairaalan käytävän kelmeitä unia
kevät, ensimmäinen kevät
morfiinia huutaa potilaat
kevät, ensimmäinen kevät"

- Sielun Veljet / Kevät

On jokseenkin outo tunne, kun ensin lukee koko metromatkan ajan kirjaa, jossa kerrotaan Saksalaisten sotilaiden matkasta Minskistä Kieviin, läpi Venäjän talven, pakkasesta, suojan puutteesta, paleltumista, kuolemista ja amputaatioista - ja sitten astuu ulos viiltävän kylmään talvi-iltaan, kun pakkanen puree poskipäähän vesikauhuisen kissan vimmalla.

Sitä ei ehkä pysty täysin samaistumaan, mutta kuvitteleminen on yllättävän helppoa. En ole ollenkaan kateellinen talvella rintamalle joutuville. En alkuunkaan.

Kävin ostamassa päivän keltaisen iltapäivälehden vain sen vuoksi, että siinä on taas joku juttu naapurimaassa tapahtuneesta murhasta, joka toki liitetään heti surmansa saaneen roolipeliharrastukseen. Ilta-Lehmä veti taas pisteet kotiin, todellakin. Naurattaisi, ellei itkettäisi.

Toisaalta, tietysti, en minäkään taida terveintä mahdollista kuvaa keskivertoharrastajasta antaa. Muistakaahan sitten urakalla lainata höpötyksiäni, kun joku mielipuoli päättää lahdata minut koiranulkoilutusreissulla. Eiköhän siitä riittäisi puhumista hetkeksi.

Olenkohan minä nyt taas turhan kyyninen?

Töissä taas. On kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Kävin aamulla, työmatkalla, ostamassa lisää pirteää luettavaa - Guy Sajerin The Forgotten Soldier-kirjan, jota on kuvattu yhdeksi parhaista rintamamies-teoksista toisesta maailmansodasta. Odotettavissa itärintama, loppumattomia venäläisiä massoja, lukemattomia tankkeja ja ikuisuuksia kestäviä tykistökeskityksiä. Voittanee Sven Hasselin mennen tulleen, vaikka kyllä minä eilen ostin halvalla pari Hasselin kirjaakin. Ne eivät ehkä ole niitä kaikkein realistisimpia kuvauksia toisesta maailmansodasta, mutta tietty viihdearvo niillä on.

Olenkohan minä nyt jotenkin joutunut yhden aiheen vangiksi?

Ai niin. Jumalauta, Hanna.

"Hey, sister, what am I in for?
What is this place? who are these people?
Miles of wires, fluorescent light, crimson faces, familiar hatred
Miles of wires, fluorescent light, crimson faces, knuckle necklace

Sister, I'm lost and I'm taking you with me
Wherever I go, yeah, I'm taking you with me
'Cause, sister, I'm lost

And it's raining like I've never seen
Thick, red, hot, in pregnant drops, I scratch my skin
I can't sleep, I'm barely awake, I'm suffocating, an open space
I can't sleep, I'm barely awake, I'm suffocating, I'm suffocating

Sister, I'm lost and I'm taking you with me
Wherever I go, yeah, I'm taking you with me
'Cause, sister, I'm lost, sister, I'm lost, sister, I'm lost, sister, I'm lost
Do not, do not, do not, do not, do not, do, do, do, do, do
Do not, do not, do not, do not, do not, do, do, do, do, do

And I can't sit still, and I can't relax
It's like trying to find my way out of someone else's nightmare
Working for the same old people, waiting for the same old man
Working for the same old people, waiting for the same old man

Sister, I'm lost and I'm taking you with me
Wherever I go, yeah, I'm taking you with me
My sister, I'm lost and I'm taking you with me
Wherever I go, yeah, I'm taking you with me
'Cause, sister, I'm lost

Sister, I'm lost, sister, I'm lost, sister, I'm lost, sister, I'm lost

Lost afternoons, measuring time in spoons"

- Therapy? / Sister

"Kuten sanotaan on hiljaisuus kultaa
sitä ei voi koskaan olla liikaa

olen oppinut sata kertaa
olen unohtanut tuhat kertaa
olen kellunut jo liikaakin
olen vajonnut useammin"

- Tyrävyö / 1000x

Em. kappaleen video on muuten mainio. Ostin tänään halvalla yhtyeen ensimmäisen levyn vain yhden kappaleen, ja yhden videon vuoksi. Oli se silti halvempi kuin suurin osa uutuussinkuista.

Ja nyt pidän suuni kiinni niin kauan että halu sanoa jotain ikävää menee ohi. Noin. Posket punoittaa ja huulet sinertää, silmät seisoo ja kädet puristuvat nyrkkiin.

Ohi meni.

Ettei nyt heti mene uudenvuodenlupausten rikkomiseksi.

Kävin pitkästä aikaa Amazonissa ostoksilla ja ostin kolme kirjaa; täysin yllättäen kaikki toisesta maailmansodasta, Saksasta ja itärintamasta. Sopii toivoa että muiden epätoivosta lukeminen saa oman olon auvoisaksi. Lisäksi leikin Amazonin ominaisuuksilla ja lisäsin linkin toivelistaan tuonne sivupalkkiin; lupaan jokaista saamaani lahjaa kohden pitää turpani tukossa kahden päivän ajan - tai vaihtoehtoisesti puhua vain mukavista asioista. Tämänhetkisellä listalla minut voi siis saada hiljaiseksi tai kiltiksi jopa kahdeksaksitoista päiväksi.

Jos tämä ei ole hyvä tarjous, en tiedä mikä on.

Länsirintamalta jotain uutta; olen selvinnyt tykistökeskityksestä. Uusi vuosi sujui luultavasti kohtalaisesti, kun hieman alle kaksivuotiaan kommentit rakettienräiskinnistä olivat "oh-hoh", "vau" ja "laketti".

Minä taidan nyt vetää muutaman villevallattoman (maito tekee Pisang Ambonistakin juotavaa) ja kuunnella kappaleen, jonka olen valinnut ohjenuoraksi vuodelle 2003.

Pidemmittä puheitta.

"on tullut aika
tehdä vihdoinkin matka sinne
on tullut aika
sukeltaa siihen pimeään
mene syvemmälle
vielä pitemmälle
ja pidä silmäsi auki
käy siellä syvällä
sillä sen jälkeen näet selkeämmin

sen kaiken mitä näet
voit pitää itselläsi
ja vaikka jakaisitkin sen
se on edelleen vain sinun omaa
ja se kenet kohtasit
hän joka katsoi vastaan
hänet tunnet vain
sinä itse ainoastaan

kun taivaankannen yksinäistä tähteä
katsoo vähän ohi
sen näkee kirkkaampana
tai kun tähtisumun viereen
suuntaa katseen
voi erottaa jokaisen valon erikseen
mutta tämän tähden kanssa
on paras toimia toisin
kun se palava silmä on vastassa
katso väistämättä
katso syvemmälle
mene epäröimättä
mene pitemmälle"

- Radiopuhelimet / Syvemmälle