Viiksimiehet tulevat

Krapula, tai pikemminkin sen fyysisen puolen poissaolo, on värittänyt tätä päivää. Nukuin melkein kahteen asti ja sen jälkeen olen ollut vain lievästi väsynyt. Mitään en ole, tietenkään, saanut aikaiseksi, vaikka kerrankin on ollut käsissä kokonainen vapaapäivä.

Huomasin tänään, muutamallakin eri keskustelupalstalla, ajautuneeni puolustamaan muutamaa elokuvaa joista pidän erinomaisen paljon, mutta joista kovin moni muu ei tunnu pitävän. Toinen on Unbreakable ja toinen The Thin Red Line. Tiedä häntä, ehkä minulla on vain erilainen maku. Jälkimmäisen kohdalla ymmärrän eriävät mielipiteet hyvin - elokuva on, kieltämättä, hivenen erilainen kuin perinteisemmät sotaelokuvat, eikä varmasti ole mieleen niille, jotka lähtevät katsomaan leffaa sotaelokuvana.

Silti minua hämmästyttää. Suurin osa "perinteisistä" sotaelokuvista on ihan kelpo tavaraa, vaikka lähes kaikkia vaivaa sama asia; kaikkien käsikirjoitus muistuttaa aika pitkälle jonkinlaisen standardi action-elokuvan käsikirjoitusta. Tai sitten sotaelokuville on oma muottinsa - mutta kovin samanlaisia ne ovat. Saving Private Ryanin alku poikkeaa kaavasta, mutta loppupuoli onkin sitten aivan sitä itseään.

Thin Red Line on jollain tapaa piristävä poikkeus, koska siinä kaavat on laitettu täysin uusiksi. Sen taistelukohtauksen eivät myöskään noudata perinteistä kaavaa, jossa ensin kasvatetaan jännitystä ja lopulta muutama yksittäinen sankariteko ratkaisee tilanteen. Pikemminkin, siinä tilanne ratkaisee itse itsensä ja ihmiset vain kuolevat siinä sivussa - ja tähänkin on tietysti poikkeus mukana.

Minä pidän enemmän jälkimmäisestä tavasta tehdä asioita, vaikka ensimmäiselläkin on, toki, puolensa.

Mutta Unbreakable kohdalla minä en oikein ymmärrä miksi muut eivät näe sitä, jos ei nyt aivan mestariteoksena, niin hemmetin hyvänä elokuvana. Se saattaa tosin johtua vain minusta.