Viiksimiehet tulevat

Kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Evakkoni oli huomattavasti lyhyempi kuin karjalaisilla. Kiitos, ja tervetuloa uudestaan taas parin vuoden kuluttua.

Ai niin.

"Viiksimiehet tulevat
ja lyövät nyrkillä grillin ikkunaan
he vaihtavat kössin kossuun
he vaihtavat tuulipusakat krokotiilipaitaan
tennissukat vilahtelevat
purjehduskenkien ja lahkeen välistä
kun viiksimiehiä lappaa parkkitaloista
ja halpahallien ovista

Yes!

Viiksimiehet tulevat
kysy viiksimieheltä mitä tahansa
ja saat aina vastauksen
eikä viiksimies valita
muusta kuin veroista
eikä viiksimies pelkää
paitsi katsastusmiestä
tennissukat vilahtelevat
purjehduskenkien ja lahkeen välistä
kun viiksimiehiä lappaa parkkitaloista
ja halpahallien ovista

Kun vaimo on iltavuorossa
panee viiksimies
mäntäfilmit pyörimään"

(Radiopuhelimet: Viiksimiehet tulevat)

Eilen, iltapäivällä, taputtelin mietteliäästi sormella leukaani samalla kun viisi ja puoli gigatavua (noin suunnilleen) musiikkia korisi, kuoli ja katosi tästä maailmasta. Siinä sivussa meni toinen samanmoinen kasa muuta tavaraa. Kone ystävällisesti kertoi että osa siitä on kuolemassa piippaamalla surumielisesti tasaisin väliajoin.

"Delayed write failed." Kuvittelin, että sitä käy vain muille, sellaisille joilla on huono omatunto tai jotka ovat sen ansainneet. Ei minulle koskaan. Ehkä ei pitäisi tallettaa mitään tärkeää kovalevylle, joka on hamstrattu vanhasta koneesta. Eikä sillä duunin kannalta mitään tärkeää ollutkaan - olin kaukaa viisas, ja tallensin duunikamat sille uutuuttaan kiiltävälle, Luotettavalle Levylle. Tässä oli vain toissijaista tavaraa, kuten musiikkia ja kauhea kasa lukemista ja/tai tulostamista odottavia peedeeäffiä.

Silti. Silirimpsis hei, sinne katosivat, kuin synnit kuolevan niskoilta.

Tänään otin vaienneen raadon pois, kävin laitevarastossa, ja hamstrasin toisen vanhan levyn. Samanmerkkisen, koska salamahan ei koskaan kahdesti. Eikä se musiikkikaan varsinaisesti mihinkään hävinnyt - täällä se suurin osa on vielä kotihyllyssä, tosin neljälläsadalla kiekolla, jotka pitäisi jaksaa raahata duuniin. Siis jos yksi kerrallaan, niin riittää hupia koko vuodeksi.

Kotikoneen levy, se jossa on niitä tärkeitä asioita, toimii varmaan etupäässä pyhän hengen voimalla. Sen ennen aikaista poismenoa itkisin hetken. Siellä on kaikki tekstit.

Pitäisi hankkia oma palvelinkulma joltain isolta yritykseltä, jolla on vankka maine. Ja muistaa ottaa varmuuskopiot. Tässä alkaa, maailman myllertäessä, tulla sentimentaaliseksi omista kirjoituksistaan.

Muutamaa yötä sitten näin unta, jossa pelasin Suomen sählymaajoukkueessa suoralapaisella mailalla. Ne, jotka tietävät paremmin, osaavat joko pelata suoralapaisella mailalla (ns. Korkean Takakaaren Miehet tai vanha Dalmacin suuppaisijapoppoo) tai käyristää mailansa. Tästä huolimatta pelasin elämäni - tai siis, unelmani - pelin. Unessa suorallakin lavalla voi onnistua.

Tänään pelasin joulun jälkeen ensimmäisen pelin suoralla lavalla. Lavan ostin kyllä jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta laiskotti useasti ja myös eilen illalla. Tänään huomasin olevani töissä paikassa jossa ei ole keittolevyjä, tehokkaita hiustenkuivaajia tai hanoja joista tulee kuumaa vettä.

Lienee sanomattakin selvää, että suoralla lavalla ei voi onnistua.

Tämän lisäksi olo oli joulun kinkkukavalkadin, tuon sinappihuntuisten ihramissien viimeisen uimapukukierroksen, jäljiltä kuin myöhempien aikojen sumomestarilla. Kun ensimmäistä kertaa kiihdytti nuoren oriin lailla kirmaavaan vauhtiin, ei pysähtynyt ennen seinää. Ja sen jälkeen ei enää kiihdytelty, ainoastaan kuunneltiin maitohappojen eloisaa pulinaa pohkeissa ja reisissä.

Tämä oli se ottelu, jossa olisin voinut tutulla mailalla ja lavalla ikuistaa nimeni vastapuolen maalivahdin verkkokalvoihin, sen verran paljon tilaa oli laukaisusektorilla.

Laukaisusektorilla. Maa kutsuu Sakari Pietilää.

En tiedä onko olemassa mitään pahempaa kuin joutua lukemaan omia, yli kolme vuotta vanhoja sepustuksiaan. Se on vähän kuin näkisi äitinsä kuohkeissa kuuskytluvun kuteissa. Mahdollisesti ainoa pahempi juttu on nauraa ääneen omille vanhoille kirjoituksilleen. Vähän kuin kaivaisi korvaansa ja tuijottaisi sitten iloisesti yllättyneenä löytynyttä, fossiilia muistuttavaa möykkyä.

Jätin silti vanhat tekstit näkyville. Ovat ikään kuin osa kulttuurihistoriaa.

Ajattelin, että onni onnettomuudessa - kun palvelin katosi verkosta, voisi samalla pitää hetken taukoa kirjoittamisesta. Olkoonkin, että pitkän kuivan kauden jälkeen virta valui taas vuolaana mereen ja kielikuvat muuttuivat kammottavista vain huonoiksi.

Aika monta päivää sitä taukoa kestikin. Mutta nyt ei pysty enää, pitää jotain tehdä henkensä pitimiksi. Vähän kuin olisi viikon paskantamatta, samalla tapaa kuin eräs kaveri juniorijalkapallovuosilta. Ei tykännyt käydä ulkohuussissa ja leirisaaressa ei vesivessoja ollut. Oli sitten viikon paskantamatta. Myöhemmin kyllä epäilen että kävi ruokalassa vessassa, mutta silloin reaktio oli vähän sellainen "on se hurja, söi koko lusikallisen sinappia".

Tupakkalakolle kävi vähän samalla tavalla - sanon sen teille nyt tässä ja suoraan. Poltin kännispäissäni pikkuaskin Smarttia. Tämä tapahtui luokkakokouksessa, jossa - anteeksi nyt vain, kun joku teistä tätä kuitenkin lukee - meitä entisiä onnettomia opiskelijoita ja nykyisiä aateekoo-alan työjuhtia yhdisti etupäässä tupakointi. Kun vaippajutut on käyty läpi, täytyy piinalliset tauot, jolloin kellään ei ole mitään sanottavaa, peittää katsomalla kaukaisuuteen ja imemällä norttia.

Mutta sen jälkeen en ole polttanut. Oli huojentavaa huomata, että ainakaan fyysinen fiksaatio ei ihan kerrasta palaa. Henkinen kyllä. Voi luoja, henkinen kyllä. Että on taas jotain, mistä rutista ja itkeä.