Viiksimiehet tulevat

Mariah Carey Tissit?!

Oikeasti. Jotain rajaa. Nyt en pysty ensi yönä nukkumaan kun kuvittelen sen laulavan lehmän kiekumassa lavalla, varttilitraiset meijerit heiluen.

Glimmer on.

"Bit down on the bullet now
I had a taste so sour
I had to think of something sweet
Love's like suicide
Safe outside my gilded cage
With an ounce of pain
I wield a ton of rage
Just like suicide"

- Soundgarden / Like suicide

Eilinen peli meni jotenkuten. Se ei ollut pelinjohtourani säkenöivämpiä hetkiä, mutta ehkä sellaiselle rauhalliselle matkailusessiolle oli tilausta. En tiedä, ainakin minä ja pelaajat olimme väsyneitä, millä saattoi olla vaikutusta asiaan.

Odotin yöllä puoli tuntia bussia, pakkasessa, ilman pipoa. Se ei ollut omiaan parantamaan jo valmiiksi kärttyisää oloani. Viiden tunnin yöunien jälkeen olen tosin niin nuutunut, etten jaksa olla edes kärttyinen.

Tänään on kuulemma Älä Osta Mitään-päivä. Ostin aamulla kirjatorilta Pieniä Julmia Tarinoita-albumin (joka oli tylsempi kuin edelliset) ja vielä Fantsusta Enemy Within-sarjan toisen osan. Ei se kukko käskemällä laula, kutjakkeet. Jos olisi rahaa, olisin ostanut paljon enemmänkin luettavaa, mutta minkäs teet.

Hörh. Tulipa mieleen nokkela sanaleikki, jota en jaa kanssanne.

Päivän googlettaja oli hakenut muodokkaita naisia. Ja hei - kyllä minä tunnistan kaverin hädässä. On hyvä vaan.

Pitäisi lähteä vetämään peliä. Olen taas valmistautunut tavalliseen tapaani, eli en juurikaan. Pitää säveltää ja improvisoida. Tämä ei, onneksi, ole mitään uutta, pitää vaan toivoa etten väsähdä illalla kovin pahasti.

Eilen mentiin näemmä yli kymmenentuhannen vierailijan rajan, mistä kiitos. Tai siis; ihmisillä on selvästi liikaa vapaa-aikaa, mutta en minä valita.

Koska sitemeter oli koko eilisen päivän alhaalla, minulla ei ole haisuakaan siitä kuka ylitti ensimmäisenä maaliviivan, mutta säästynpähän kahvittelemiselta. Ei sillä että minä olisin vielä edellistäkään voittajaa kahvitellut.

Hitto, nyt on päällä joku pelintekemiskausi, kun ei pysty muuta ajattelemaankaan. Pois, pois, pahat ajatukset - pitäisi oikeasti kirjoittaa vielä lisää materiaalia tämän illan häppeningiin ja unohtaa pompöösit maaimanvalloitussuunnitelmat.

Soneran Hintikka huomioi (Iltasanomien lööpissä, mitä en pidä erityisen luotettavana lähteenä), että tämä Heikoin Lenkki-visailu yllyttää kilpailuhenkeä.

Älä ny. Ei kai. Ihan tosi? Toisin kuin nämä muut visailut, jotka yllyttävät olemaan haalimatta rahaa ja kilpailemaan? Hitto, että haluaisin nähdä visailun jossa ihmiset menettävät omaa rahaansa.

"Ai, ai, Tapsa. Sä olet nyt pantannut asuntosi, mutta voit vielä kilauttaa pankinjohtajalle."

Terve nuori mies hoitaa eilen mainittuja oireita - oikein - nukkumalla hieman alle viisi tuntia. Virallisena selityksenä on se, että kirjoitin peliä tälle illalle. No, joka tapauksessa, pääsin pahimmista oireista eroon ainakin vähäksi aikaa.

Sain eilen kaupasta käsiini ensimmäisen näistä uuden designin tupakka-askista, joissa on entistä isompia varoitustekstejä. Hämmentävää. Rumiahan ne ovat, mutta kyllä huomio kieltämättä kiinnittyy puolen askin kokoiseen plakaattiin.

Tekisi melkein mieli tehdä entisiä reilusti isompi aski, laittaa siihen vielä isompi plakaatti tekstillä Enemmän kuolemaa ja kitumista!.

"Well trust little you to take it to a level
You want but don't understand
Back up the truck, Joe, wheel out those excuses
You don't want to dirty your hands
Napoleon complex, lower than low
High enough to think you can try
Over the side, the ship goes down
I'm still around to testify

So bring on the Sturm und Drang
I just want to get drunk and headbang
So much for the ten year plan
You're just another company man"

- Therapy? / Ten year plan

Olet havaitsevinani merkkejä siitä että väsymys, stressi, jonkinlainen köyhän miehen burn-out ja se kuuluisa syysmasennus ovat hiipineet kantapäille huomaamattani. Tai sitten se on vain tämä päivä.

Siltä varalta että ei ole, taidan pitää pääni kiinni ja poissa näkyvistä kunnes minulla on taas jotain oikeaa sanottavaa. Huomiseksi pitäisi kirjoittaa peliä ja vetää se. Sitten taidan nukkua noin vuoden verran.

Olen funtsinut tätä ennenkin, mutta erityisestä eilen ja tänään tuon Hogsheadin ennenaikaisen poistumisen johdosta (Wallisin haastattelu Ogrecavessa kannattaa lukea)

Olisipa helvetin kivaa tehdä hyvä roolipeli.

Tietty, hyvän roolipelin tekeminen vaatisi hyvän idean, hyvän kirjoittajaporukan, hyvän editorin, helvetisti aikaa ja vaivaa ja pari burn-outtia. Puhumattakaan sitten taitosta, kuvituksesta, painattamisesta, markkinoinnista, jakelusta ja niin poispäin.

Silti, olisi helvetin kivaa tehdä hyvä roolipeli. Ne kun ovat näinä päivinä, jos aikaisemminkin, niin kovin harvassa. Ihan Kivoja Pelejä ovat markkinat pullollaan mutta ihan oikeasti innovatiivisia, hyviä ja laadukkaita pelejä on harvassa. Nobilis, Harn/HarnMaster ja pari muuta tulevat mieleen ja niissäkin on omat lapsuksensa.

Paljonkohan pelin tekeminen vapaaehtoisella porukalla, vapaa-aikana ja vaikka ilmaisena pdf-jakeluna maksaisi ja veisi aikaa? En uskalla edes arvailla. Kustannukset voisi saada pysymään kurissa jos olisi valmis joustamaan kaikesta muusta paitsi tekstisisällöstä.

Innovaatiot ja ideat ovat sitten vaikeampi juttu. Ainakin minun on hirveän vaikea keksiä mitään oikeasti tuoretta ideaa ja sääntömekaniikka on asia johon en halua koskea edes pitkällä tikulla. On hirveästi asioita jotka voisi tehdä paremmin, mutta kierrättäminen ei ole kauhean antoisaa. Pienempiä osasia ja ideoita on toki hyvä kierrätää - pyörän uudelleenkeksiminen on joskus vähän tyhmää.

En tiedä. Minä en ole WHFRP:n Enemy Withiniä lukenut, mutta jonkinlainen kuva siitä on muodostunut, ja se kuva on suurimmalta osalta positiivinen. En ole myöksään lukenut Green Roninin Delta Greeniä tai Chaosiumin (?) Masks of mikälieneeCthulmumömmö-kirjoja, jotka ovat käsittääkseni myös jonkinlaisia kampanjakirjojen klassikoita. Pitäisi varmaan lukea.

Mutta hyvät, pitkät kampanjat ovat markkinoilla harvassa. Noiden kolmen lisäksi ei tule mieleen ainuttakaan. White Wolfin Transylvania- ja Giovanni-jatkumot ovat ihan kivoja, mutta eivät millään muotoa klassikoita.

Pitäisi varmaan tehdä asialle jotain. Jos viitsisi.

"Ja meidän voimamme kumpuaa:
Itsemurhan kaipuusta,
kerroshampurilaisista,
vaate-ale viikoista
Ja henkilökohtaisista puhelinlaskuista,
reisitaskuista,
Fjällräven parkoista,
Turhamaisuutemme marssii kuin kylläinen armeija kohti... "

- Turun Romantiikka / Esla

Kävin aamulla varaamassa laivamatkan rakkaaseen etelänaapuriimme, kun kotiin oli ilmestynyt pyörimään joku risteilyyn oikeuttava lahjakortti. Lähtö maanantaina. Pitää varmaan käydä ostamassa tuulipuku ja lippalakki. Kaljaa koneeseen! Buffet-ilallalinen! Aamulla kuolemanharmaana Tallinaan ostamaan halapoja levyjä ja Viru Kankeeta! Nokkelia kommentteja paikalliselle hameväelle ja ylenkatsetta miehille! Suomalainen valloittaja tulee!

En tiedä. Ehkä meno on sivistynyt sitten viime kerran, mutta en kauheasti laskisi sen varaan. Ja kyllä, tästä pitää varmaankin tehdä peli.

Orava jatkaa huumekeskustelua. Jep, olen pitkälti samaa mieltä (itse asiassa, täysin samaa mieltä) "Humehet tappaa! Jos pössyttelet, vedät huomenna pollea kuin vanha tekijä ja kuolet!"-tyyppisestä luokittelusta, joka on vieläkin valitettavan yleistä.

Tässä on se huumevalistuksen suurin ongelma - ongelma, jonka korjaaminen ei vain tunnu onnistuvan. Älkää vain kysykö, miksi.

Se tältä erää muumilaaksosta, kiitos ja kuulemiin.

"No more drugs for this young man
And no more drugs for this young lady
And don't ask me, I blame the parents"

- Therapy? / Stalk & Slash

Ja kun nyt kerran vauhtiin päästiin, niin käsitellään vielä ennen kotiinlähtöä se kolmaskin aihe, eli itse huumeet. Keräännytään, lapset, piiriin ja leikitään pieni leikki nimeltä "kuka tietää oikean vastauksen".

Kun piikität tai poltat, tai nielet tai muuten saatat itseesi aineita jotka aiheuttavat hetkellisen hyvänolontunteen, kestävän masennuksen, antavat perähuuhtelun (sosiaaliselle) elämällesi, tuovat mukanaan persoonallisuushäiriöitä, erilaisia infektiotauteja, ja ovat vielä laittomia - mikä olet?

Oikein. Olet helvetin tyhmä.

Kun et ole pitkäaikaiskäyttäjä, vaan vaikkapa muodikas "bilekäyttäjä", ja napsit silloin tällöin ekstaasitabletin, polttelet marisätkän tai vedät sieraimen täydeltä kokaa - tai ylipäätään käytät aineita joiden pitkäaikaisvaikutuksista ei ole varmaa tietoa ja jotka ovat laittomia - mikä olet?

Oikein. Olet helvetin tyhmä.

Kun pössyttelet tupakkaa tai vedät viikonloppuna kunnon kännit, saat keuhkosyövän, pahanhajuisen hengityksen, runsaasti sosiaalisia ongelmia ja saatat herätä housut nilkoissa ja nilkat paskassa vessan lattialta kankkusen kourista - mikä olet?

Oikein. Olet helvetin tyhmä, mutta sosiaalisesti ja laillisesti hyväksytyllä tavalla.

Eikö mennyt oikein? Meni. Tämä on minun maailmani ja minä määrittelen täällä moraalin. Kun katsot oikein tarkkaan, huomaat etten seisokaan platform-kengissä, vaan jalustalla, jossa lukee "minä olen oikeassa ja sinä et". Jos haluat nähdä miten kävelen vetten päällä, nähdään kolera-altaalla.

Pyhän Ja Oikeamielisen Mertenin kirkko ottaa vastaan huomattavia rahalahjoituksia ja rekrytoi opetuslapsia, mielellään nuoria, muodokkaita ja naispuolisia miun maun mukkaan. Käykää jonoon toimiston ulkopuolelle, palvelemme saapumisjärjestyksen ja pärtäkertoimen perusteella, kiitos ja näkemiin.

Ahem.

Minä en ole lääketieteen lisensiaatti, en kemisti, enkä riittävän koulutuksen tai työkokemuksen omaava hoitaja, tai terapeutti tai yhtään kukaan joka tietäisi asiasta karvan vertaa. Minun tietoni ovat, parhaimmillaankin, toisen käden tietoja. Minun huumekokeiluni rajoittuvat kahdeksantoista vuoden iässä, tolkuttomassa kännissä, otettuihin imaisuihin Cokis-pullosta tehdystä vesipiipusta jonka sisällöstä ei ole olemassa kuin akateeminen arvaus. Viattomana nuorena en osannut edes vetää savua henkeen ja vaikka olisinkin, olisin kännispäissäni tuskin huomannut mitään mullistavia vaikutuksia. Addiktioherkkänä ihmisenä olen tästä kohtalon johdatuksesta äärimmäisen kiitollinen, koska muuten minulla olisi Ongelma.

Minä en usko vakaumuksellisesti porttiteoriaan.

Sitä vastoin minä uskon - tiedän - että pitkäaikainen huumausaineiden käyttö johtaa (aineesta, käytön tiheydestä ja -pituudesta, henkilöstä ja arviolta sadoista muista seikoista riippuen) eriasteisiin fyysisiin ja psyykkisiin riippuvuussuhteisiin, persoonallisuushäiriöihin ja muihin psyykkisiin sairauksiin, sosiaalisiin ongelmiin, suonensisäisen käytön kohdalla radikaalisti lisääntyvään infektiovaaraan ja vähintäänkin välilliseen järjestäytyneen rikollisuuden toiminnan tukemiseen.

Minulle on, periaatteessa, aivan sama mitä aikuiset ihmiset kehoillaan ja mielillään tekevät, niin kauan kun vaikutukset eivät ulotu muihin ihmisiin. Minä paskat nakkaan jos joku piikittää korkeaoktaanista ja kärsii sen jälkeen masennuksesta, pelkotiloista, vainoharhasta ja muusta mukavasta. On hyvä vaan. Ja jos käyttö on satunnaista ja se aiheuttaa salakavalasti jotain edellä mainitun kaltaista - paska juttu. Että käytit satunnaisesti ja vain juhlimistarkoituksessa? Näetkö tämän valtavan kyyneleen silmäkulmassani? Se on täynnä myötätuntoa.

Satunnaiskäyttöä voi kontrolloida. Se ei johda jokaisessa, tai edes suurimmassa osassa tapauksista, pysyvään käyttöön ja varsinaiseen addiktioon. Sillä ei välttämättä ole havaittavia vaikutuksia psyykkeeseen. Olet kokeilun jälkeen, hyvinkin luultavasti, sama ihminen kuin ennenkin.

Mutta silti; olet helvetin tyhmä.

Ei kestä. Ja olenhan minä, toki, tässä asiassa konservatiivinen, holhoava ja puutun asioihin jotka eivät minulle kuulu. Jep. Eikä hävetä tippakaan.

Miksi ei? Ehkä siksi että minulla on jonkinlainen, ehkä hatara, ehkä ei, käsitys siitä millaiseen muumilaaksoon sitä ihminen saattaa päätyä. Kun me tässä istumme näppäimistön takana ja tuijotamme näitä kovalla rahalla ostettuja yli viidentoista tuuman näyttöpäätteitä, kuka kotonaan, kuka työpaikalla - ja laskemme päiviä siihen että tilille rapsahtaa lisää rahaa jolla pitää elintasoa yllä - olemme herttaisen tietämättömiä siitä mihin se seuraavissa bileissä, sopivassa mielentilassa, vedetty hasisröllykkä saattaa johtaa. Haluat kokeilla onneasi? Ole hyvä vaan. Ja jos kaikkia todennäköisyyden lakeja uhmaten löydät viiden vuoden päästä itsesi vankilasta kärsimässä tuomiota välittämisestä, tai omaisuusrikoksista, tai muusta aiheeseen liittyvästä, ja se naapurisellin iso korsto kävelee suihkussa taaksesi penis tanassa kun valmistaudut maksamaan mitä voit siitä yhdestä sätkästä tai pilleristä joka pitää kylmän kalkkunan edes hetken pidempään poissa - kuvittele minut seisomaan silloin vieressäsi.

Minä pitelen kädessäni liukuvoidetuubia. Se on tyhjä. Ja minä nauran niin kovin, kovin itseriittoista ja paskaista naurua.

Tai irvistän kun pakaralihakset kiristyvät. Harva meistä on enkeli, tai tarpeeksi fiksu nähdäkseen oman tulevaisuutensa.

Minä lähden nyt kotiin. Poltan matkalla bussipysäkille tupakan ja käyn ostamassa kaupasta saunakaljan. Se ei ole yhtään sen fiksumpaa, mutta toisaalta, se ei ole ihan yhtä helvetiin tyhmää.

This is my truth. Tell me yours.

Jahans. Koulun webmail, jonne valtaosa yksityispostistani tulee, on alhaalla. Äärimmäisen turhauttavaa.

"Drug drug druggy
Got a feeling sweet like honey
Drug drug druggy
I need sensation like my baby
Show me your scars you're so aware
I'm not barbaric I just care
Drug drug drug"

- Manic Street Preachers / Drug drug druggy

Otetaan seuraavaksi käsittelyyn nämä vapaaehtoisjärjestöt, Irti Muumeista (sääli että tuo saitti on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen) ja muut.

Vapaaehtoinen huumetyöhän on sinällään hirveän hieno asia. Valistus on hyvä juttu, niin kauan kun siinä pysyy järki ja jonkinlainen todelllisuudentaju mukana. Olen nähnyt sellaista valistusta, ja vastaavasti vähän turhan paljon sitä "Huume! Paha! Paha! Tappaa ja raatelee!"-sontaa josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Sen lisäksi että olen saita kuin Roope Ankka pahimpina päivinään, olen erityisen skeptinen näiden kaikkien vapaaehtoisjärjestöjen avustamisen suhteen. Miksi? Siksi että ne eivät pysy lestissään ja siksi että ne ovat, nimenomaan, vapaaehtois-järjestöjä. Tiedättehän, ihmisiä niin kuin sinä ja minä.

Ja mehän emme tiedä huumeista hevonhelvettiäkään. Tai vielä pahempaa, me muodostamme mielikuvamme sanomalehtien ja television, kuulopuheiden ja kolmannen käden tiedon kautta. Harva meistä tietää miten huumeet vaikuttavat fysiologisesti, saati sitten psyykkisesti. Harva meistä ymmärtää millainen homma addiktiosta poispääsy on - ei sillä, että kukaan muu kuin entinen käyttäjä sen oikeasti tietäisi. Harva meistä tuntee sen alakulttuurin tai ne alakulttuurit. Ja harva meistä pystyy tarkastelemaan asiaa objektiivisesti, tai edes jonkinlaisen relevantin tutkimustiedon kautta.

Ja haluaisinko antaa rahat itselleni, huumeiden vastaiseen työhön? En helvetissä, koska en tiedä mitä tekisin. Haluaisinko antaa rahat jollekin järjestölle, joka, ehkä, tietää vähän enemmän kuin minä? En helvetissä. Saavat vielä pahempaa tuhoa aikaiseksi. Suurin osa näistä järjestöistä on onnistunut tuhoamaan kredibiliteettinsä aivan samalla tavalla kuin Virallinen Huumevalistus tuhosi omansa muutama vuosi takaperin.

Luettuani suurimman moisen järjestön jäsenlehteä tuossa taannoin, olen entistä vakuuttuneempi kannastani. Ymmärrän, että pyrkimys on hyvä, mutta on tuskallisen selvää että kyseisen järjestön toiminnanjohtajat ja muut ovat melkein yhtä autuaan tietämättömiä itse aiheesta kuin minäkin. Okei - otetaan takaisin. Osa heistä, muun muassa entiset poliisit, tuntevat yhden puolen huumeidenkäytöstä ja varmaan hyvin tuntevatkin. Ja kun se puoli on huumerikollisuuden ehkäisy ja valitettavan tuttu Vrallinen Huumevalistus, mennään metsään ja rytinällä. Minun on kovin, kovin vaikea tukea rahallisesti tai edes moraalisesti mitään Santavuori-maailmankuvaa, joka on suppeudessaan jostain aivan toisesta maailmasta.

Ja sokerina pohjalla, nämä järjestöt keräävät rahaa hoitokoteihin. Millaistakohan hoitoa niissä tarjotaan? Muutama harva niistä varmaan osoittautuu, ajan mittaan, toimivaksi ratkaisuksi. Ei se ole mikään mahdottomuus - joskus kemiat sattuvat niin, että homma hoituu. Se on hieno homma.

Mutta kun puhutaan ihan oikeasta riippuvuuden katkaisusta, puhutaan fyysisen addiktion katkaisusta että psyykkisen addiktion katkaisusta. Puhutaan, vähimmäistapauksessa, aika intensiivisestä terapiasta. Puhutaan hoitajista, jotka ovat tottuneet työskentelemään erilaisista persoonallisuushäiriöistä kärsivien aktiivikäyttäjien kanssa. Puhutaan hoito-ohjelmista ja mahdollisesta korvaushoidosta.

Kyllä se onnistuu ilman ammattitaitoista henkilökuntaakin, tietysti. Vaan valitettavan harvoin. Se voi onnistua jopa ryhmähengellä, a la AA tai Myllyhoito (okei, se on muutakin kuin ryhmähenkeä), ja sosiaalisella painostuksella, mutta kun ongelma on nyt vähän monisyisempi kuin pelkkä alkoholismi on. Mitenkään alkoholismia väheksymättä.

Näin lopuksi propsit rakkaalle kotikaupungilleni, Helsingille, joka päättää kattaa Olympiastadionin katsomon ja sulkee samaan aikaan rahahanoja sairaanhoidolta ja huumeriippuvaisten hoidolta. Tie mennä. Hyvä pojat ja tytöt. Onhan urheilukin tärkeä asia, mutta joskus, edes joskus, voisi herätä ja haistaa sen kahvin tuoksun.

Jahans. Hogsheadin pojat lopettivat kun vielä oli kivaa. Ihan kunnioitettavaa sinällään, toivottavasti pelit päätyivät hyviin käsiin.

"Te ootte niin nuorii,
te ootte puhtaita,
ja elämästänne teette legendaa.
Siell' on joku Anton,
siin' on karismaa.
Asunut vuoden Amsterdamissa,
vetää kaikenlaista
sekaisin viinan kanssa,
öykkäröi niinkuin omistais maailman.
Minuun se ei pysty,
se lakoaa edessä.
Mä näen pelon sen väsyneissä silmissä.

Tulkaa, tulkaa isin luokse,
tulkaa, tulkaa isin luokse,
tulkaa, mä tarviin teitä enemmän."

- Kauko Röyhkä / Tulkaa isin luokse

Mikki, tuo ajatustemme Alepa ja Orava, tuo tunteidemme Vantaanjoki käsittelevät huumeita ja huumetestejä. Hukuttaudun mukaan, koska huumeet, jos jokin, jakavat mielipiteitä ja antavat ihmisille joilla ei ole minkäänlaista pätevyyttä puhua aiheesta jonkinlaisen moraalisen oikeutuksen saarnata. Kuten minulle ja useille kansanedustajille.

Lisäksi olen herrojen kanssa harvinaisen samaa mieltä. Ainakin tietyistä asioista.

Aloitetaan huumetesteistä.

Minä en voi sietää huumetestejä, enkä ihmisiä jotka puoltavat sellaisia. Minun sappeni kiehuu, kun Suuri Suomalainen Yritys (tm) ilmoittaa että se tekee uusille ja vanhoille työntekijöilleen huumetestejä ja näin "rakentaa tulevaisuuden yhteiskuntaa paremmaksi". Aihe korpeaa minua siinä määrin, että se oli yksi syy irtisanoutumiseen ensimmäisestä työpaikastani (josta tuli osa erää suurempaa, *köh* TietoPredator, *köh*, konsernia, joka toi mukanaan näitä kaikenmaailman lieveilmiöitä). Tosin, moraalini on siinä määrin joustavaa sorttia että jos rahallinen tilanteeni vaatii työntekoa huumetestejä tekevässä firmassa, niin kyllähän minä sinne menen. Marmatan, mutta menen.

Miksikö? Kiva kun kysyitte.

Ensinnäkin, nykyiset huumetestit eivät ole millään tavalla luotettavia. Ne eivät erottele riittävän tarkasti (jos erottelevat ollenkaan) toisistaan vahvoja särkylääkkeitä, tiettyjä masennuslääkkeitä ja muita laillisia, lääkärin määrämiä aineita, varsinaisista laittomista huumausaineista. Varmasti, verestä tai virtsasta löytyvä aine voidaan jatkotutkimuksissa todentaa lääkkeeksi. Se ei kauheasti lämmitä jälkikäteen, vaikka työpaikka ei menisikään.

Toisekseen, minä en luota ihmisiin. Minä en luota siihen, että testit "suoritetaan ammattilaisten toimesta ja testatun nimi ei tule missään vaiheessa ilmi, ellei testi ole positiivinen". Ei varmasti tule, ei. Eikä kukaan seuraa kännykkäliikennettäsi, eikä sähköpostia. Yksityisyytesi on rikkoutumaton ja minulla on sinulle silta myytävänä.

Kolmanneksi, työnantajalla ei ole minkäänlaista oikeutta ottaa selville mitä joku tekee vapaa-ajallaan, vaikka tämä sitten tunkisi suoneensa korkeaoktaanista bensaa ja tarvitsisi öljynvaihtoa sadan työtunnin välein. Siinä vaiheessa kun minä astun ulos työpaikan ovesta, työpäivän tehneenä, alkaa minun yksityiselämäni, joka, tavallaan joskaan ei kattavasti, päättyy kun saavun seuraavana aamuna työpaikalle. Minä en ole, tietääkseni, koskaan myynyt ruumistani tai mieltäni työnantajalle. Olen myynyt työpanokseni ja se on aika helvetin paljon eri asia. Niin kauan kun teen työtehtäväni moitteetta, se millä minä viihdytän, kiihdytän, kidutan ja manipuloin itseäni vapaa-ajalla on tismalleen ja tasan tarkkaan minun asiani. Siinä vaiheessa kun saavun (tai olen jatkuvasti saapumatta) suorittamaan työtehtäviäni kunnossa jossa en niitä voi suorittaa, tai olen muulla tavalla kestämätön ja kykenemätön hoitamaan hommani, työnantajan sopii kiinnostua minusta.

Saatan joustaa sen verran että voin pitkin hampain hyväksyä huumetestit sellaisissa työtehtävissä oleville ihmisille, joiden henkinen- ja fyysinen kunto vaikuttaa suoraan monen muun ihmisen hyvinvointiin. Äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa lentäjät. Mutta se, että työnantaja pelkää jonkin työntekijän pissivän silmiin koska tarvitsee rahaa huumeisiin ja on valmis varastamaan työnantajaltaan, ei riitä syyksi. Jos työnantajan pää on niin syvällä takapuolessa ettei moisen estäminen onnistu muuten kuin satunnaisilla huumetesteillä, lienee syytä hakeutua konkurssiin mitä pikimmiten. Koska, oikeasti, teillä ei ole tulevaisuutta.

Voisin jatkaa ikuisuuksiin huumetestien seuraamuksista, hoitoonohjauksen tarpeellisuudesta, syrjäytymisen estämisestä, siitä miten käsittämättömän laitonta ja moraalitonta on sanoa työsopimus irti koska joku ei suostu huumetestiin ja tästä "paremman yhteiskunnan rakentamisesta", mutta eiköhän tämä riitä tältä erää.

Seuraavalla kahvitauolla voimmekin sitten puhua kolikon kääntöpuolesta, eli siitä millaisia helvetin idiootteja ovat jo ne sisäiset sankarit jotka "vain vetävät jointin bileissä silloin tällöin", saati sitten käyttävät aineita säännöllisesti. Tai näistä vapaa-ehtoisista järjestöistä ja muista puoskareista jotka muka tietävät mitä huumeongelmalle pitäisi tehdä.

Etikkaa tarjolla, sano.

Käytiin poikain kanssa perjantaina lounaalla ja otettiin eilen saunajatkot talvisessa Pohjois-Haagassa. Ei liene mikään yllätys että peliähän tässä ollaan tekemässä, tällä kertaa ehkä idealla joka ei yritä saada kuuta taivaalta ja on järjestelyiden puolesta toteuttamiskelpoinen.

Tämä on, eittämättä, hyvä asia, koska edellisestä livepelistä jonka kirjoittamiseen olen osallistunut on jo vuosia. Ja sitä edellisestä ja edellisestä... Vielä paljon, paljon pidempään. Tästä voi tulla vielä jotain hyvää.

On suorastaan itsetyytyväinen olo. Siis tästä asiasta. Noin muuten, en ole vielä aivan varma. Hoidin aamulla sähköpostitse muutamankin mieltä askarruttaneen asian, mutta en ole vielä saanut aiheista palautetta (ja tämä, jos jokin, oli blatantti vihje vastaanottajille).

Hetkellinen Mielenhäiriö alkaa taas tekemään tuloaan, tekniikka toimii jo. Nyt pitäisi löytää vielä jostain voimaa kirjoittamiseen ja saattaa koko komeus, tai karmeus, sellaiseen kuntoon että siihen pääsee käsiksi muualtakin kuin sisäverkosta. Se ei taas ole minusta kiinni. Myös kotinetin toiminta otti (toivottavasti) askeleen lähemmäs ratkaisua.

Kuuntelin viikonloppuna suuren määrän musiikkia. Sillä oli puhdistava vaikutus. Teflonpintani on palannut ja jahka saan tuon toisen saitin kuntoon, palaan täällä tyystin kuivaan ja asiapitoiseen viestintään. Tai jotain.

"It's like somebody died in here, it's like somebody died in here
The room is full of nervous laughter, the room is full of awkward glances
It's like somebody died in here, it's like somebody died in here
And I don't know if I should laugh or cry, and I don't know if I should stay or hide"

- Therapy? / There from Delorean

Hiljaista pitää, edelleenkin. Kissako kielet vei? Sisäiset sankarini.

Eilen tuli viha-hetki. Tiedättehän, sellainen musta kymmenminuuttinen täynnä irrationaalista vihaa koko maailmankaikkeutta kohtaan. Tornado, joka tekee huonekaluista silppua ja tuhoaa astiaston. Televisio, joka on vain sekuntien päässä kuolemastaan. Videot, jotka pitää hengissä vain se tosiseikka että niistä pitäisi repiä miljoona piuhaa irti ennen kuin koko roskan voi heittää parvekkeelta alas.

Vihaa. Synkkää, alastonta vihaa. Kyllä te tiedätte. Jokainen kokee sen joskus - se tulee aina yllättäen, varoittamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jälkeenpäin se tuntuu irrationaaliselta ja omituiselta.

No, okei - ehkä minä nyt vähän dramatisoin.

Tulin yöllä kotiin vietettyäni puoli tuntia öisen Itäkeskuksen ulkopuolella ihmettelemässä millä pääsisin kotiin, tein leivän (viimeinen leipä, viimeisillä päällysteillä mitä jääkaapista löytyi, mind you), ja panin pyörimään uusimman jakson Tummien vesien tulkkia, jonka olin pannut nauhalle. Koska videon kaukosäädin on ns. paskana ja saakelin rakkineesta ei löydy manuaalikontrolleja ajastimelle, olin ottanut neljän tunnin nauhan ja laittanut sen nauhoittamaan lähtiessäni kotoa noin kello 17.30.

17.30 + 4 tunia = 21.30. Eikö? Ainakin minun, tunnetusti heikonlaisen, laskutaitoni mukaan näin on. Ja sarjan piti loppua 21.15.

Ja vitut.

Nauhoitus katkesi juuri ennen loppua, juuri kun Mikko Kivisen esittämä tv-yhtiön pikkupamppu koputtaa eronneen vahtimestarin kotiovelle ja on valmis sanomaan moneen kertaan mainoksessa kuullun lauseen: "En seiso tässä nyt omasta tahdostani".

Siiihen katkesi. Niin nauha kuin minun kärsivällisyyteni. Hermostutti. Näin lievästi sanoen. Jos joku katsoi em. jakson, arvostaisin synopsista viime minuuteista.

(Ja kyllä minä tiedän että muutama teistä puristi tietokonetuolin käsinojia ja kuvitteli että minä sain annoksen irrationaalista vihaa jostain toisesta syystä. Ei pisteitä tälläkään kertaa, lapset.)

"Turn and face the strange, the door is open, you're awake
You're storming Heaven without thought, you're storming Heaven without God

Remember, I know where you live, and I know you're on your own
I may forget, I don't forgive, I'm always home"

- Therapy? / Turn

Eilen oli Röyhkä-päivä, tänään on Therapy?-päivä. Kuriositeettina niille jotka eivät ole jaksaneet selata arkistoa alkuun asti, kun aloitin kirjoittamaan tätä höpötystä englanniksi, saitin nimi oli A moment of clarity. Minusta se on yhä hyvä nimi.

Päivän googlettaja on kysynyt teknisiä apuneuvoja: Apache asennus. Ilo on minun puolellani.

Apassien asennuksessa on tärkeää muistaa, että ne ovat sitkeitä pirulaisia, joten hommaan on hyvä varata vähän enemmänkin aikaa. Testiryhmä on istunut reservaatissa jo satojen vuosien ajan eikä ole vieläkään täysin asettunut. Eikun asentunut.

Ehkä tärkein asia koko projektissa on se, että muistat ottaa sen kirveen pois ajoissa. Netissä nimittäin liikkuu paljon enemmän ja vähemmän tosia tarinoita siitä, miten Apassin asennuksessa tapaa tukka lähteä. Frustraatio on melkoinen.

Helpoin tapa asentaa Apassi on varata projektiin mukaan riittävästi viinaa (leikkimielisesti; tulilientä) ja jonkinlainen ase. Kun nämä latoo kohdealueelle, siihen tiipiin ja koneen kopan väliin, on homma huomattavasti helpompi hoitaa loppuun nopeasti, tehokkaasti ja ilman valitusta.

Ei kestä.

Ensi kerralla Popular mechanics for mentally challenged-sarjassa käsittelemme dinosauruksia ja sitä miten nopeasti ne kuolevat, mutta miten helvetin kauan niillä kestää käynnistyä.

Alan taas harmistua css:ään ja leiskojen tekoon. Graafinen silmäni on suunnilleen sama kuin perssilmäni - ja molemmissa on taittovika. Ammatillisen turhautumisen säästän tosin tänään J2EE:hen ja etenkin beaneille. Pthui.

Tästä vielä puuttuisi se että pitäisi tehdä työkseen saitteja. Joskus taisin tehdä jotain sellaistakin, mutta se oli silloin kun kaikenmaailman tyylisivut olivat vielä unissa ja ehdotuksina W3C:n pöydällä. Sittemmin tekniikka on ajanut telavaunulla ylitse.

Tänään on jotenkin kauhean hiljaista, vaikka kävijämäärä lähenee uhkaavasti kymmenentuhannen rajapyykkiä.

Hamiltonin Misspent Youth on kyllä mielenkiintoinen. Se ei ole tyystin erilainen kuin miehen aikaisemmat, kohtuullisen massiiviset avaruusoopperat - kirjoitustyylin tunnistaa kyllä. Aihepiirikään ei ole täysin erilainen - Hamilton on ennenkin kirjoittanut geeniterapiasta ja muusta sellaisesta.

Mutta lähestymistapa on kyllä tyystin erilainen. Kirjassa on, melkein, jonkin teiniromaanin tuntua, mutta kypsällä tavalla. Lisäksi se maalaa mielenkiintoisen kuvan Euroopan Unionista ja yleensäkin koko maailman lähitulevaisuudesta.

Hitto, tämähän on melkein kyberpunkkia. Melkein.

Istuin aamulla kahvilassa lukemassa ja huomaamattani kahvi kylmeni. Se kertonee jotain.

"Keltaisella taksilla
ajoimme tänne niityn reunaan.
Taidamme olla humalassa.
Tarvitset mua, tarvitset tukea
kun oot yksin muita vastaan,
ja vielä humalassa.

Oppisit joskus katsomaan
minne pistät sun pääs,
etkä aina olis niin luottavaisena,
kuin joku avuton pentu jonka isommat veljet
päästävät aina pälkähästä.
Et sä edes kuuntele mua, puhut vaan."

- Kauko Röyhkä / Humalassa

Ilta, yö ja aamu menivät ohitse kummallisen helposti. Peli oli hyvä ja se eteni. Tunsin, että olen elementissäni ja löysin ehkä vihdoinkin hahmoista sen jonkin pienen jutun joka oli tähän asti pysynyt juuri näköetäisyyden ulkopuolella.

Kotimatkalla teki hetken, hyvin nopean pienen hetken, ajan mieli hakata päätä bussipysäkin metallireunaan. Sen asemesta kaivoin esiin Hamiltonin Misspent youthin, luin, ja uppouduin.

Olen tulossa vanhaksi. Istuin kotona kymmenen minuuttia tietokoneen ääressä ja kirjoitin jotain, mutta ei siinä ollut henkeä. Sitten tuijotin hetken aikaa ruutua, panin koneen kiinni ja menin nassikan viereen nukkumaan. Joskus aiemmin olisin tuijottanut ruutua useampia tunteja.

Kuten jo aiemmin aamulla totesin luottamuksellisesti (hah!) toveri Rautalahdelle, mieli vetää sielun näyttöpäätteelle blankkoa. Siltä varalta että mieli löytää näppäimistön, minulla on tietokoneen vieressä kilokaupalla cd-levyjä. Muunmuassa:

Röyhkän Kaksi koiraa, Maa on voimaa, Joko-tai (mutta ei Jumalan lahjaa kun joku nilkki ei ole sitä vieläkään palauttanut). Therapy?:n Nurse, Infernal love, Suicide pact - you first. Helmetin Aftertaste, Kornin Follow the leader ja Untouchables, Radiopuhelimien Maasäteilyä, Manic Street Preachersin Holy bible ja Faith No Moren Angel Dust.

Että jos niikseen tulee, eivät ammukset lopu ihan heti kesken.

Luultavasti ei tule. En tiedä, on jotenkin kummallisen tyhjä ja rauhallinen olo. Kun kävin eilen, pelitauolla, netissä ja katsoin hetken mielijohteesta (tässä kohden iskee sensuuri) ja huomasin että (ditto). Ja vielä samana iltana.

Enkä edes lähtenyt nostalgiatripille. Olen todellakin tulossa vanhaksi.

Ja koska minulla on, toivottavasti, kohta pystyssä tuo alitajunnan komposti, Hetkellinen mielenhäiriö-blogi (tai verkkopäiväkirja, tai imkä lie), katson asialliseksi lopettaa kryptisyyden, kyrpä otsassa -kulkemisen ja jankuttamisen tähän.

Tai siis, tähän:

"Olen verkon silmässä kala, en pääse pois
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla
vesi häilyvä, selvä ja syvä, minun silmäin edessä ois
vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla

meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon
mikä autuus olis lohen kilpaveikkona olla
kuka rannanliejussa uupuu, hän pian uupukoon
vaan verkot on vitkaan tappavat kohtalolla

olen verkon silmässä kala, en pääse pois
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla
vesi häilyvä, selvä ja syvä, minun silmäin edessä ois
vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla"

- Uuno Kailas (Kauko Röyhkä) / Verkon silmässä

Näin kuviin, näihin tunnelmiin.

"Hän lepää sängyssä,
ja itse olen valveilla vieressä:
nyt on sama paha olo joll´ on ollut hyvät seuraukset
ennenkin."

- Kauko Röyhkä / Manaan pahan olon

Olin jo aiemmin valittamassa ettei juuri tänään ole mukana Röyhkän levyjä. Nyt huomaan, että onhan niitä - nyt kun työpäivä on lopuillaan. Tyhmyydestä sakotetaan, sanovat.

Pitäisi lähteä peliin, kohta, ja sitä ennen hakemaan uudet piuhat kotinettiin. Jos ei niillä toimi, niin... Sitten vika on jossain muualla. En elätä kauhean suuria toiveita.

Peli ja peli. Juuri nyt se ei jaksaisi kauheasti innostaa, mutta Ammattilaisena (tm) vedän homman kotiin, vaikka sitten rystyset verillä. Jotain ylpeyttä pitää ihmisellä olla.

Asensin ja testailin Nucleusta, ja perhana, sehän vaikuttaa oikein hyvältä ja pätevältä softalta. Niin pätevältä että innostuin jo rakentamaan karvalakkiversiota omasta saitista. Jos vaikka joku ilta jäisi töihin vähän pidemmäksi aikaa hommailemaan. Oikein hyvällä tuurilla saan serverin pystyyn vielä tällä viikolla ja sain kaikenmaailman emotionaalisen saastan sinne pois saastuttamasta kunnon ihmisten (ja teidän) näyttöjä.

Siinä onkin taas vuoden fiksu idea - panna serveri ja henkilökohtainen päiväkirja pystyyn, eikä anna lukuoikeuksia kenellekään. Jaetaankohan tälläisistä jotain palkintoja?

Kattoo nyt. Hetken sukellus CSS:n ihmeelliseen maailmaan, sitten hakemaan piuhoja, sitten peliin ja sitten käymään pitkää keskustelua peilin tai öisen metsän kanssa.

Tupakkaa pitää ostaa lisää. Helvetisti lisää. Kahmaloittain.

"Haluat jo kotiin.
Pelottaako? Häivy mun silmistä,
mee lujaa. Varo etten yllätä sua tiellä.

Muista: älä koskaan pelkää pimeää.
Muista: älä koskaan pelkää metsää,
sillä metsä suojelee sua.
Metsä suojelee sua."

- Kauko Röyhkä / Saksalaisten tuho

Lienee aika vaihtaa valituksen aihetta ja siirtyä astetta teknisempiin asioihin. Nimittäin, huomaan taas olevani lopen kyllästynyt kaikenmaailman perl-hässäköihin jotka pitäisi asentaa Debianille. Se ei ole ihmisen hommaa, se. Sitävastoin, php:llä tehdyt kilkkeet asentuvat oikein mukavasti, mikä luultavasti vaikuttaa enemmän kuin vähän valintoihini. Juuri nyt tutkin PHP-nukea ja Nucleusta julkaisu- ja bloggausalustoina.

PHPNuke on kyllä liian iso ja sinne eksyy. Lisäksi se on jotenkin kankea, etenkin juttujen kirjoittamisen kannalta. Toisaalta, käyttäjäprofiilit ja muut kyllä houkuttelevat kovasti. Nucleus taas vaikutti ominaisuuksiensa puolesta oikein hyvältä, ans' kattoo mitä se on käytännössä.

Oma serveri on kasassa, paitsi että konffaus on jollain viehättävällä tavalla päin helvettiä.

Ja katso, bloggerkin on taas hengissä.

"Viidakon yö - varo kaupunkia.
Varsinkin, hei: varo nuorisoa.
Niille olet lelupyssyinesi
joku hullu jota on lupa potkia.
Pitkälle et mene sankarina.
Pakenet, ja ne nauravat sua.
Loppunut on sinun lapsuutes.
Älä leiki enää majuri Thompsonia.

Lensit yli vuoristojen,
lensit yli taivaiden
nuoren pojan moottoreilla,
nuoren pojan haaveilla
satumaailmaan.

Viidakon yö, tyhjä kiitorata.
Pistoolivyö, samoin machete myös
lojuvat lelulaatikossa.
On Thompson alas ammuttu taivaalta."

- Kauko Röyhkä / Majuri Thompson

Hämmentävän työteliäs päivä, olosuhteet huomioon ottaen, tai peräti niistä johtuen. Olen tutustunut papujen (beanit, te älypäät) maailmaan ja laittanut omaa serveriä kuntoon. Havaitsin, että nyt omalle koneelle ja hieman rajatummalle informaationjakomallille on tilausta.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän huomaan tarvetta lomalle. Nimenomaan omalle lomalle. Ollessani ulkona, räntäsateessa, tupakalle mieleeni nousi ajatus siitä että voisi vuokrata auton ja lähteä vain... No, ajamaan. Ilman mitään suunnitelmaa, ilman mitään tarkkaa määränpäätä. Vain ajamaan, mukana riittävästi rahaa bensaan, ruokaan ja asumiseen, sekä matkalaukullinen cd-levyjä.

Tietty, jos autossa ei ole cd-soitinta, tulisi jokseenkin hölmö olo. Toteuttamiskelpoinen idea - siis, jos olisin ajanut autolla senttiäkään kuuden viime vuoden aikana. En ole, enkä ajatellut kokeilla taitojen toimivuutta tällä säällä.

"We get these pills to swallow
How they stick
In your throat
Tastes like gold"

- Queens Of Stone Age / No one knows

Lähdin eiliselle yleisöluennolle jo pelkästään residenttejen pitkätukkasivareiden innoittamana. Kiitoksia vain, pojat, sillä luento oli mitä erinomaisin. Uskallan jopa väittää ymmärtäväni - tai ainakin tajuavani - Israelin toimia paremmin kuin ennen. Itse asiassa paljon paremmin kuin ennen, ja tavallaan ymmärrän myös miten ne ovat päätyneet sellaiseen umpikujaan ja -solmuun kuin ovat.

Yleisö oli myös yllättävän kypsää (ja vanhaa), muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Saimme nauttia yhdestä turhan innokkaasta uskovaisesta, joka oli kovin kärkäs tekemään klassisia hyvä-paha -vastakkainasetteluja ja yhdestä hörhöstä jolla oli tapana hukuttaa pointtinsa aivan käsittämättömään mölötykseen. Puhumattakaan siitä että sama henkilö on tuhonnut ainakin minun silmissäni kredibiliteettinsä jo kauan sitten.

Tänään on palkkapäivä. Tilillä on kaksi euroa rahaa. Figures.

"Olit paras kaverini.
Sinuun minä luotin kuin Dänikeniin,
tai en ihan.
Minä aavistin:
alat rataa hakemaan taas,
sakemannin hautoja lepikosta,
sä näät majan, ja ne veljekset,
ja meet samaan mihin kaikki;
mee mee mee sä vaan.
Menkää te vain kimpassa.

Sinä, sinä kavalsit mut.
Petit koko liiton kun kavalsit mut,
ja ne siat kävi kimppuuni.
Niin, nyt se kaduttaa sua.
Pokailet ja hakkaat sun anoppia,
ja sun tytär tulee sänkyyni,
ja on hyvä että kärsit.
Mee mee mee sä vaan.
Menkää te vain kimpassa.
Mee mee mee sä vaan.
Menkää te vain kimpassa.

Olit paras kaverini.
Sinuun minä luotin kuin Dänikeniin,
tai en ihan.
Minä aavistin."

- Kauko Röyhkä / Paras kaverini

Sanoinhan minä. Marraskuu.

Kuten Rekokin jo huomasi, James Coburn on kuollut. Minulle Coburn oli lähinnä tuttu Rautaristin kersantti Steinerin roolista.

Aloin vakavasti harkitsemaan dvd-soittimen ostoa, koska tässä eräänä päivänä etsiessäni, en löytänyt vhs-kopiotani Rautarististä mistään. Dvd:nä se löytyisi kaupoista.

Toisaalta, pari sataa euroa tekisi aika ison loven budjettiin, eikä meidän nelitoistatuumainen televisionrääpäle oikein anna maksimaalista katselunautintoa.

Silti. Snif.

"Renkaiden ulvonta muuttui hypnoottiseksi jumputukseksi ja Kelson katkonaiset ajatukset alkoivat harhailla. Hän mietti, miten O'Brian olisi pärjännyt oikeassa sodassa, sellaisessa jossa hänen olisi pitänyt taistella eikä vain kuvata. Sitten hän mietti, miten olisi itse pärjännyt. Useimmat hänen tuntemansa miehet kyselivät itseltään samaa aivan kuin se, että he eivät olleet koskaan joutuneet sotimaan, olisi tehnyt heistä jotenkin vajavaisia - jättänyt heidän elämäänsä aukon siihen kohtaan, missä sodan olisi pitänyt olla.

Olisiko mahdollista, että sodan puuttuminen - niin ihmeellistä ja ihanaa kuin se olikin; se oli sanomattakin selvää - oli tehnyt ihmisistä jotenkin yhdentekevämpiä kuin ennen? Sillä kaikkihan oli nykyään niin hemmetin yhdentekevää. Ihmisten huolenaiheet olivat yhdentekeviä - asuntolainat ja eläkkeet ja passiivisen tupakoinnin vaarat. Voi Luoja! - hän vilkaisi O'Briania - tähänkö on tultu, passiivisen tupakoinnin pelkoon, kun vanhempiemme ja isovanhempiemme piti pelätä pommeja ja luoteja?"

- Robert Harris / Arkkienkeli

Lukekaahan se uudestaan, ajatuksella.

Huomaan äkkiä olevani kateellinen ulkoilmaihmisille, vaeltajille ja muille. Huomaan haluavani lähteä jonnekin kauas pois sivistyksestä (mutta GPS-paikantimen kanssa). Jonnekin missä voisi, todellakin, ajatella selviytymistä eikä seuraavaa asuntolainen maksuerää.

Me tarvitsisimme hetken aikaa ehtaa kuolemanpelkoa, tai vähintäänkin jollain tapaa fyysisesti haastavia esteitä. Tarvitsisimme hetken aikaa ilman turvaverkon leppeää suojaa. Hetken aikaa ilman nykyaikaisia mukavuuksia.

Tämän minä sanon teille lämpimästä toimistohuoneesta, limonadipullon ja konvehtirasian välistä, silmät väsyneinä ruudun tuijottamisesta. Sieltä missä suurin ongelmani on se, mistä löydän lounasta varten kertakäyttöisiä ketsuppipakkauksia - vai pitäisikö minun peräti mennä ostamaan pieni ketskuppipullo lähikaupasta.

Huomaan ajattelevani, että viime joulukuisesta auto-onnettomuudesta on melkein vuosi aikaa, ja että se on liikaa. En jaksa enää olla kiitollinen selviytymisestäni tai innoissani siitä, että elän vielä. Haluan enemmän, tai ainakin lisää.

Mutta mielellään turvakaarilla ja turvatyynyillä. Olen sillä tavalla konservatiivinen.

Käyn hyvin harvoin (tai, siis - en koskaan) yleisöluennoilla, mutta viikonloppuna silmiini sattui maininta luennosta joka saattaa hyvinkin saada ruhoni raahautumaan Porthaniaan. Kyseessä on everstiluutnatti Pasi Kesselin luento/keskustelutilaisuus aiheesta Israel sotilaspolitiikan näkökulmasta.

Minua hieman hirvittää se tosiseikka, että luentosarjan tarjoaa Suomi-Israel -yhdistys, jonka objektiivisuus ei minun silmissäni nauti aivan varauksetonta luottamusta. Tekisi mieli mennä katsomaan analyyttistä esitystä Israelin ja ympäröivien valtioiden tilanteesta sotilaallisessa mielessä, eikä mitään propagandavyörytystä. Olkoonkin, että esitelmöijänä on kotomaisen armeijan edustaja, jonka objektiivisuuteen voinee luottaa.

Pitänee toivoa ettei paikalle eksy turhan kovaäänisiä tanopäitä jolla on Hyvinperusteltuja (tm) mielipiteitä maailman nykytilasta puoleen ja toiseen.

Kävimme sunnuntaina Itäkeskuksessa katsomassa vasta-avattua joulukatua. Käytävät olivat yllättävän täynnä tonttuja, jotka eivät tuntuneet tietävän miten ruuhkaisissa paikoissa liikutaan, mutta kauppojen ikkunat eivät tuntuneet muuttuneen mihinkään. Joko katsoin avajaisten päivän väärin tai sitten kyseessä oli hilpeä käytännön pila, jolla ihmiset saadaan sunnuntaisin kauppakeskukseen.

Mutta kun joulusta kerran on kyse, lahjoin itseäni muutamalla kirjalla. Ensimmäinen oli Robert Harrisin Arkkienkeli, jota olin töihin tullessa ehtinyt lukea jo yli sata sivua ja joka kertoo Stalinin salaisista papereista. Perinteinen jännäri, mutta mukavan tuntuinen, paitsi että joku känninen latoja on nukahtanut koneensa päälle ja jälki on aivan hirveää. Tai siis a ivan hi rve ää.

Toinen kirja on Hamiltonin uutukainen, Misspent youth joka vastoin kaikkia odotuksia ei taida olla maailmoja syleilevää avaruusoopperaa. Odotamme mielenkiinnolla.

Harrisin kirjan lukeminen, ehkä kirjasta huolimatta, synnyttää vahvoja mielikuvia vanhasta Neuvostoliitosta ja huomaan ajattelevani, että se olisi mitä mainioin aihe pelille. Niin no - kun aamuyöllä, vastaheränneenä, kömmin jääkaapille ja näen siellä eilispäiväisen juustosämpylän, huomaan varmaan ajattelevani että siinäkin on mitä mainioin aihe pelille. Ehkä tämä on se luova vaihde.

Kuitenkin, miettimisen arvoinen idea. Neuvostoliiton aika on aina kiehtonut minua ja olen yhä jokseenkin katkera siitä etten ole ikinä käynyt Moskovassa, saati sitten käynyt siellä vanhan vallan aikana.

Olen joskus kirjoittanut aiheesta jotain. Tästä on kauan aikaa ja jälki on jokseenkin, no, sen mukaista. Mutta kuitenkin:


Leonid

Punaisen meren rannalla
haluaisit olla
poissa huuruista
poissa koko maasta
seisot punaisen torin laidalla
koko illan
katsot taivaanrantaa
ja sitä vasten piirtyviä torneja
leonid
leonid

minne ovat menneet kaikki ne
uljaat isänmaalliset sotilaat
betonia rouskuttavat tankit
kiiltäväpintaiset ohjukset?
kerro se meille, leonid
kertoisit, jos tietäisit
joku on syönyt sielun pois
Äiti venäjän lihoista?

punaisen torin laidalla
aamulla kuolleena
katsot taivaanrantaa
ja hajonneita katedraaleja
leonid
leonid

"Merenrannassa on korkea vuoksi
vuoksen vuoksi juoksen
meranlahdessa on kaamea vuoksi
aion ehtiä sitä ennen,
ennen kuin kuin nuo siskot ottaa hänet omakseen
ennen kuin poikatukkaiset liskotm
ennen kuin ahnehtivaiset siskot ottaa hänet omakseen"

- Limonadi Elohopea / Yksiavioinen

Känniblogi jä yhteen tekstiin, mutta eipä siellä mitään tapahtunutkaan. Saunottiin, puhuttiin Ripan kanssa peliprojektista, ja loppuillasta sosialisoin jonkin verran muiden vieraiden kanssa. Vieraiden ihmisten kanssa puhuminen vaatisi järjettömän viinan määrää jota ei ollut, ja vaikka olisikin ollut, en olisi voinut juoda sitä. Tai olisin, mutta aamulla olisi ollut krapulan lisäksi katumus.

Alunperin piti kävellä juhlapaikalta vanhaan kotiin muutamankin muistorikkaan paikan lävitse. Tiedä vaikka siitä olisi saanut pitkään hiljaisena olleen luovan vaihteen päälle. Mutta kun kello lähestyi yhtä ja tiesin että aamulla pitää herätä ennen seitsemää, päädyin pummimaan matkan taksilla juhlakalun (tai juhlakalun isän) ja Janoksen kanssa, kun nämä olivat suuntaamassa keskustaan. Aamulla väsytti helvetisti.

Muutoin viikonloppu oli jokseenkin hiljainen ja mitäänsanomaton. Tuore maisterikaan ei ollut karmivassa kankkusessa, ainakaan enää silloin kun raahauduin lauantaina puolen päivän aikaan kotiin. Suoritin jonkin aikaa beta-testaajan vastuullista työsarkaa ja huomasin että peli kaatui usein. Ei mitään uutta länsirintamalla.

Huomasin myös että päässäni alkoi soimaan yhden kappaleen kertosäe (kts. lainaus yllä), enkä aluksi tiennyt mikä yhtye saati mikä kappale oli kyseessä. Moinen on minulle, joka kuvittelee osaavansa ulkoa suunnilleen kaikkien kotimaisten levyjeni sanoitukset, äärimmäisen ärsyttävää. Kelasin kappaletta päässäni ja päädyin lopulta yhtyeen kohdalla oikeaan arvaukseen. Ja löytyihän se kappalekin etsimisen jälkeen.

Ei se päässä soiminen siihen loppunut, mutta pystyinpähän laulamaan mukana. Pienet taistelut, pienet voitot.

"Dora ottaa lasin, siirtyy nojatuolin takaa tänne ikkunan luo, ikkunan luo
Sanoo: "Yksin on niin vittumaista, kuitenkaan en tahdo olla niin kuin nuo, niin kuin nuo."
Olen aivan samaa mieltä kun katson näitä ihmisiä
jotka nyt ovat täällä
tai ihan samantekevää, en enää välitä.

Sauli seisoo tuolin päällä, huutaa että
Veltto V. on jumala, jumala
Kerttu konttaa lattialla, siihen iski pyhän hengen humala, humala
Pirkko puhuu hebreaa ja Ville vinkuu, että mistä sais lisää
viinaa
ja Kivistö tuijottaa peilikuvaa, näyttää sille kieltä.

Parvekkeelle Dora menee, tumma tuuli kolkuttelee katuja, katuja
Linnunrata arpinaama irvistelee meitä pikku satuja, satuja
Dora sanoo: "Valtavaa on löytää joku, jonka kanssa voi puhua."
Sanon: "En jaksa kuunnella, säästä sanasi muille."

No niin, no niin, se vain tuijottaa alas
se on suuttunut, suuttunut
Kivistöllä häntä heiluu, tilanne on
paremmaksi muuttunut, muuttunut
Ihan hyvä pärstä ja ihan hyvät perät että voisi vaikka rakastua
joten väännän hellemmän ilmeen ja astun lähemmäs,
astun askeleen lähemmäs."

- Kauko Röyhkä / Eräs sukupolvi

Känniblogista, hyvää iltaa. Virallisena valvojana toimii valkokaulusvirkamies R. Paalanen.

Lähdin kotoa evakkoon hieman kahdeksan jälkeen koska, kuvitelkaa nyt - olohuone täynnä naisia jotka ovat vielä työkavereita keskenään. Oli pakko seisoa melkein jatkuvasti parvekkeella ja polttaa tupakkaa kuin hiilivoimala hiiliä ettei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi.

Olipas siinä nokkela sanaleikki.

Koska kotona nautittu ensimmäinen siideri alkoi maistumaan, lähdin varpajaisiin kaupan kautta ja noudin vielä muutaman lisää. Ja koska karvas epäilyni oli että kukaan ei kuitenkaan toisi sikareita, ostin parasta mitä K-kaupalla oli tarjota.

Mikä, rakkaat lukijat, ei todellakaan ole paljoa.

Havainnoin, että varsin suuri prosentti paikallaolijoista on ryyni-, anteeksi, Jyväskylästä alunperin kotoisin. Tuntien minut ja historiani ao. natiivien kanssa, huomaan hieman pelokkaan oloisena ettei täällä ole parveketta. Onneksi on Ripan kone. Elämän pienistä iloista sopii olla kiitollinen.

Pyrin lopettamaan epäsosiaalisuuteni menemällä saunaan. Siellä on kuulemma miehekäs meininki. Harvat rintakarvani huojuvat kuin palmut leppeässä länsituulessa.

Koulukaverit.com, jonka aamun Nyt-liite mainitsi, on ihan nokkelantuntuinen saitti. Pikkuisen hidas, mutta johtunee nimenomaan tämänpäiväisesti julkisuudesta.

Tietty, ollakseen oikeasti ajankohtainen, se pitäisi liittää viime vuosien kuolintietoihin ja -syihin. Saisi tietää miten moni yläasteen raggareista on menehtynyyt yliannostukseen.

Olipas tarpeettoman ilkeästi sanottu. Oikeasti minä rakasta koko muailmaa.

"I write this alone in my bed
I've poisoned every room in the house
the place is quiet and so alone
pretend there's something worth waiting for

There's nothing nice in my head
the adult world took it all away
wake up with same spit in my mouth
cannot tell if it is real or not

I try and walk in a straight line
an imitation of dignity
from despair to where"

- Manic Street Preachers / From despair to where

Luvassa kiireinen perjantai-ilta. Pitää evakuoida itsensä kotoa mahdollisimman aikaisin koska siellä joku maisteri ja sen työkaverit aloittavat ryyppäjäiset kuudelta. Itse sain kutsun varpajaisiin (tiedättehän, se viimeinen ilta jossa tuore isä voi luvan kanssa olla tolkuttomassa kännissä). Pitää yrittää järjestää aikataulu niin että ehtii ainakin käymään paikan päällä.

Luen Michael Asherin kirjaa The real Bravo Two Zero joka ruotii kohtuullisen myyntimenestyksen saanutta Bravo Two Zero-kirjaa varsin kriittisesti. Tai no, kriittisesti ja kriittisesti - teilaa sen täysin. Jälkimmäinenhän oli ex-SAS miehen kirja siitä miten Persianlahden sodan aikana kahdeksanmiehisen partion matka meni ns. reisille. Kirjan kirjoittaja vierittää kovin innokkaasti syitä kommenon ja muutaman partiotoverin niskoille ja Asher taas vierittää syytä varsin innokkaasti kirjoittajan, partion johtajan, niskoille. Aiheesta on julkaistu muutaman muunkin partiossa mukana olleen kirja, joita en ole vielä lukenut.

Asher on itse entinen SAS-sotilas ja omaa tuntemusta beduuini-kulttuurista niin että alimmaiset mätänee. Tai siis ainakin tämän kirjan mukaan. Kirja tuntuu lähinnä olevan missio yhden kuolleen partion jäsenen maineen puhdistamiseksi.

Mielenkiintoista luettavaa, kuitenkin.

Ai niin. Mainitsin jokin aika sitten osallistuvani erään pelin beta-testiin ja imuroin parasta aikaa ensimmäistä alpha-versiota. Saattaa olla että viikonloppu menee aika vähien yöunien, tai ainakin runsaan kiroilun, merkeissä.

Joku sisäinen sankari haki Ritva Santavuori Musiikkia. Kuulkaahan nyt. Raja se on huonollakin maulla.

Mutta kun nyt kerran kysyitte, voisin tässä käden käänteessä tehdä Yleinen Syyttäjä-kokoelman:

Kauko Röyhkä: Mikä sä oot arvosteleen mua?
Faith No More: The gentle art of making enemies
Faith No More: Evidence
Manic Street Preachers: Of walking abortion
Juice Leskinen: Pilvee pilvee
Hassisen Kone: Oikeus on voittanut taas
Ismo Alanko: Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla)
Ismo Alanko: Taiteilijaelämää

"Et sä tajua mua? Mä oon muuttuja.
Mä oon muuttanut mun nimeä ja olemusta
jo lukuisia kertoja,
aina kun se tuntuu sopivalta.
Sinä taas oot kiinni sun totuudessas,
niin kuin rakki joka riuhtoo narussa,
mutt' et sä pääse millään ees puremaan mua,
ja sun moraalis on pelkästään kateutta."

- Kauko Röyhkä / Mikä sä oot arvosteleen mua?

Seuraava hakutulos oli hevosenliha, mutta runosuoneni on jo ehtinyt. Olen pahoillani. En ole koskaan edes maistanut hevosenlihaa.

Katsoin eilen Talvisodan loppuun ja olihan se taas kokemus. Vaikuttava sotaelokuva joka tosin hieman kärsi sotaelokuvien klassisimmasta puutteesta - se oli dokumentinomainen eikä elokuvamainen. Ei sillä että valittaisin. Lukaisin myös Road to Perdition-sarjakuvan loppuun ja huomasin, että elokuvaan asioita on oikeastaan muutettu aika rankalla kädellä. Se ei oikeastaan haitannut - kumpikin on omalla tavalla oma tarinansa, joilla on yhtymäkohtia oikeastaan vain ideassa, kuvamaisemassa, nimissä ja muutamissa kohtauksissa.

Huomaan taas tänään miettivinä mitä tekisin kun minusta tulee iso - tai siis, vanhempi. Kun edellinen työpaikka meni alta, huomasin muutoksen tekevän hyvää, mutta nyt alan taas leipääntyä koodaamiseen. Olen melko varma että se ei ole sitä mitä haluan tehdä lopun elämääni, ei alkuunkaan. Oikeastaan, olen melko varma etten halua tehdä tietokonehommia lopun elämääni - voin tehdä hommia tietokoneella, mutta se on eri asia.

Ongelmana on vain se, että en oikeastaan osaa tehdä mitään muutakaan. Toki, taidan suomenkielen ja pysyn ajoittain kirjoittamaan kohtalaisen nasevalla ja viihdyttävällä tavalla. Niillä avuilla vaan ei työelämässä pitkälle pötkitä. Pitäisi olla koulutusta, pitäisi olla kokemusta, pitäisi olla jotain millä myydä itsensä johonkin työhön.

Jos olisin taas kaksikymppinen, hädin tuskin lukiosta pois päässyt ja armeijan käynyt sinisilmäinen nassikka, tämä ei olisi ongelma. Voisi opiskella ja olisi aikaa ajatella.

Valitettavasti se ylellisyys otettiin minulta pois jo vuosia sitten.

En tiedä. Pitäisi varmaan lopettaa tekosyiden keksimininen ja runnoa päättötyö kasaan, niin saisi toisen tutkinnon valmiiksi. Ja mennä sitten opiskelemaan jotain aivan muuta, jotain mikä ei olennaisesti liity tietokoneisiin - jotain, missä tietokone on vain väline, ei kaiken keskipiste. Poislukien tietokonepelien suunnittelu. Uskon vieläkin, että se voisi olla työ minua varten. Saatan olla väärässä.

Tälläinen eksistentiaalikriisi syö miestä. Kun ei keksi mitään, ei huvita tehdä mitään ja kaikki on yhtä puurtamista.

Pakko saada se helvetin lopputyö valmiiksi. Sitten voin ainakin yrittää opiskella jotain muuta työn ohessa. Tiedä vaikka löytyisi jotain kiinnostavaa.

Vaikka epäilen.

Kaikista maailman paikoista olin sikalassa.

Onneksi mukana oli Frankie junior, joka yritti pitää hajua poissa herkästä nenästään jonkun rätin avulla. En olisi hämmästynyt, jos rätti olisi ollut joku hajustettu nenäliina. Hintti-Frankie, sanottiin, muttei koskaan vasten naamaa.

Olihan se tuoksu melkoinen - minulle on aina väitetty että sika on yksi puhtaiimmista eläimistä, mutta ehkä näille sioille ei asiasta oltu kerrottu. Siinä ne pyörivät, paskassa ja ravassa, ja röhisivät onnellisina. Ainakin luulen että ne olivat onnellisia. Paitsi yksi.

Astuin Frankien ohitse ja korjasin hatun parempaan asentoon. Katon hehkulamput häikäisivät ikävästi jos lieri ei ollut tiellä. Jostain kumman syystä minulle nousi mieleen kuva Sierra Nevadan aavikoista, täynnä laiduntavia sikoja.

Laiduntavatko siat? Helvetti, nyt pitää keskittyä.

Isäntämies istui jokseenkin maansa myyneen näköisenä isoimman karsinan vieressä ja haroi harventuvaa - ja harmaantuvaa - tukkaansa. Se oli pukeutunut kauhtuneeseen haalariin ja Yankeesien lippikseen.

"Se on kuallu", isäntämies lausui, vaikka ei olisi tarvinnut. Karsinassa makasi isoin koskaan näkemäni sika, selällään ja pää veressä. Ei tarvinnut olla ammattilainen ymmärtääkseen että joku oli lopettanut possun maallisen vaelluksen hyvin tähdätyllä laukauksella otsalohkoon.

"Otan osaa", vastasin, vaikken ottanut. Possuparka päätyisi kuitenkin jonkun lihavan valkokaulusperheen päivällispöytään. Toivottavasti joku tukehtuisi luotiin.

Frankie änkesi viereeeni ja päästeli oksentamista muistuttavia ääniä. "Voi vittu. Kinkku on murhattu!" Melkein toivoin että se olisi oksentanut kermanvalkealle silkkipuvulleen.

Oli aika ryhtyä hommiin.

Aamun googlettaja: Kinkku murha. On hyvä vaan. Minä kävin aamulla ostamassa Road to Perditionin sarjakuvana.

Hmh.

He opens the door on your side. You turn to run away.
He catches you and drags you into the car. You are kidnapped, tortured and eventually killed. This game is over.

You have died.

Näin tässä kävi taas, vaikka yritin olla kuinka varovainen. Äärimmäisen masentavaa.

Alter Ego on, edelleen, varsin addiktiivinen peli. Minä olen edelleenkin vasta lapsuudessa menossa, mutta etenkin nykyisessä elämäntilanteessa on käsittämättömän helppoa (ja addiktiivista) samaistua lapsen valintoihin. Nukkuma-aika? Ja paskat. Ei huvita mennä nukkumaan. Ei, vaikka väsyttäisi niin että silmät tippuvat päästä. Ei. Ei. Ei ei ei.

Ainakaan ilman pehmolelua.

Toinen hauska (tai häiritsevä) asia jonka huomaan on tapa yrittää pelata "hyvistä" - en tiedä onko muilla samaa ongelmaa, mutta huomaan että minulla on tarve vastata "oikein" ja olla kiltisti. Peli on vielä siinä mielessä intuitiivisesti suunniteltu, että se jos välillä tekee irtiottoja vaikka poimimalla kivoja, kiiltäviä kolikoita vanhempien yöpöydältä, senkin voi kääntää jollain tapaa hyväksi asiaksi.

En tiedä onko tämä vahvuus vai heikkous. Siis minussa ja/tai pelissä.

Ja sitten päivän ravivihjeisiin: Toimiston viestintävälineet. Mukavaa, että kysyitte.

Jokaisessa nykyaikaisessa (ja vanhanaikaisessa) toimistossa, siinä ihan faksin, ISDN-linjaan kytketyn puhelinkeskuksen, tietokoneen ja sähköttimen vieressä on viidakkorumpu. Tiedättehän; viidakkorumpu, tupakkapaikka, kahvitauko, juoruämmä tai -äijä, käytäväkeskustelu... Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Viidakkorummun käyttäjäksi mielletään usein hieman vanhempi, toimistotyötä tekevä nainen joka polttaa tupakkaa ja juo kahvia niin kuin isoisän vanha Lada öljyä. Vaikka tällä mielikuvalla on perinteensä, voi totuus nykyaikaisessa toimistossa olla varsin toisenlainen. Sukupuoliroolit ovat vuosien saatossa muuttuneet ja nykyään myös nuoremmat työntekijät harrastavat tätä tuikitärkeää toimistoviestinnän muotoa.

Ahkerimmassa käytössä viidakkorumpu on, toki, firman ja toimiston yhteisten tapahtumien jälkeen. Sitä paukutusta! Kuka oli kännissä? Oksensiko Raimo kukka-asetelmaan kuten Selma väittää? Kuka tanssi? Mitä tanssi? Kenen kanssa? Miksi miestenvessa oli niin pitkään varattu? Miten se salskea lähettipoju tanssi kaksi tanssia sen läskin pikakirjoittajan kanssa? Onko niillä suhde? Mitä se siinä näkee - on naimisissa ja kaikkea? Kuka pani, ketä pani, pantiinko ja miksei? Ohhoh. Järkytystä. Mutta kerro ihmeessä lisää.

Faksilla voidaan tehdä kaupat, mutta viidakkorummulla pidetään toimisto kiinnostavana - tai ahdistavana. Kyllä vissi on näin.

Onkohan sihteeriopistolla joku kurssi aiheesta? Soisi olevan. Nää on tärkeitä asioita.

Menee kohta hermot, kun Mozilla ei suostu näyttämään tämän etusivun skandeja. Arkiston skandit se kyllä näyttää ihan kiltisti.

Ei tajua. Pää hajoaa.

"Ja meidän voimamme kumpuaa:
Itsemurhan kaipuusta,
kerroshampurilaisista,
vaate-ale viikoista
Ja henkilökohtaisista puhelinlaskuista,
reisitaskuista,
Fjällräven parkoista,
Turhamaisuutemme marssii kuin kylläinen armeija kohti..."

- Turun Romantiikka / Esla

Keskiviikko, keskellä viikkoa, toinen jalka haudassa mutta toinen vielä vallattomasti käymässä kohti perjantaita.

Tänään pitäisi antaa kontribuutio akateemiselle (tai kaupalliselle) maailmalle ja lampsia päivän päätteeksi osallistumaan yhteen tutkimukseen. Yhteisötutkimukseen - ja tästä on selvästi tulossa jonkinlainen trendi, koska osallistuin moiseen viimeeksi joskus vuosi sitten. Se ei tosin vaatinut fyysistä läsnäoloa.

Toisaalta, pitäisi ehkä jättää menemättä koska tutkimus käsittelee (tai näin ainakin luulisin) ainakin jollain tasolla mainostamista. Ja minä kun en ole koskaan tullut kauhean hyvin juttuun mainosten kanssa, etenkään netissä näkyvien sellaista. Osaltaan tämä voi johtua kaikenmaailman popupeista, mutta on siinä muutakin.

Olen nähnyt kovin, kovin vähän saitteja jossa mainos olisi saatu esille ilman että se ärsyttäisi, olkoonkin että kaikenmaailman bannereihin tottuu aika nopeasti ja ne pystyy unohtamaan. Tässä on jotain selkeästi ristiriitaista; toisaalta mainoksen pitäisi olla niin näkyvä, että se saisi satunnaisen selaajan mielenkiinnon heräämään. Toisinsanoen, sen pitäisi joko olla oikeaan kohtaan asetettu tai sitten siinä pitää olla jotain liikkuvaa.

Ja sitten taas toisaalta, noilla kriteereillä tehty mainos on niin vihoviimeinen värkki että meinaa hermo mennä ainakin kun sellaisen näkee. Ihan oikeasti; jos minä surffaan jollekin saitille, surffaan sinne asian takia, yleensä lukemaan jotain. Ja kun näkökentän ylälaidalla alkaa vilkkumaan joku helvetin tivoli, herpaantuu keskttymiskyky. Ja mitään en vihaa niin paljoa kuin keskittymiskyvyn herpoamista. No, paitsi ehkä kaalikeittoa.

Tämä alkaa nyt mennä niin rekaksoispisteeksi, että antaa olla. En jaksa lähteä analysoimaan jo puhki-analysoitua juttua.

Ennen kuin alan puhumaan omiani, on pakko mainita tämä: Reko on löytänyt selainversion vanhasta Alter Ego-pelistä. Tuota tuli nimittäin nuorena poikana hakattua viikko jos toinenkin - tai vuosi, jos toinenkin.

Alter Ego oli aikoinaan varsin mullistava pelikonsepti ja oikeastaan se on sitä vieläkin; en minä ainakaan muista yhtään samanlaista tai edes samankaltaista peliä. Siinä ei ollut hienoa grafiikoita tai muuta sellaista, ainoastaan helvetisti tekstiä ja monivalintatehtäviä.

Aijai. Tehkää, ihmiset, itsellenne palvelus ja kokeilkaa. Sopii vain toivoa että selainversio on mahdollisimman identti alkuperäisen kanssa - joka minulta muuten löytyy jostain myös PC:lle.

Idea matkustamisesta ensi kesänä Vancouveriin on alkanut päivän mittaan tuntumaan yhä paremmalta ja paremmalta. Hmm. Pitäisi luultavasti lopettaa tupakointi ja luopua monesta muustakin nautinnosta että ehtisi puolessa vuodessa säästämään riittävän määrän rahaa moiseen.

Mutta olisihan se sen arvoista ja luultavasti hakkaa mennen tullen välimeren rannat, joissa valkoinen, hilseilevä liha grillaantuu aamusta iltaan. Lienen tähän päivään mennessä nähnyt jo aivan tarpeeksi perheitä, jotka kuvaavat espanjalaisia lehmiä niin kuin nämä olisivat jotain suuriakin geneettisiä ihmeitä.

Ei hitto. Mihinkään löhörannalle en kyllä enää suostu lähtemään (paitsi että on varmaan pakko - lapsiperheillä on tiettyjä kriteereitä näiden juttujen suhteen, kuulemma).

KLM näyttäisi tarjoavan edestakaisia lentoja hieman yli seitsemälläsadalla eurolla per naama. Suoritan pikaisen laskutoimituksen:

Viisi askia tupakkaa viikossa (plusmiinus yksi aski) a la 3.55 euroa tekee 17.75 euroa. Tämä tekee kuussa noin 71 euroa ja puolessa vuodessa noin 426 euroa.

Jessus. Tuollahan pääsisi jo keskelle Tyyntä Valtamerta. Tai vaihtoehtoisesti kustantaisi melkein koko viikon asumisen kohteessa.

Hmm. Hmm. Hmm hmm.

Ja nyt kaikki on taas kunnossa.

En tiedä kuka tässä on käyttänyt laittomia aineita, minä vai blogger, mutta trippi taitaa olla nyt ohitse.

Persia näytti kyllä kivalta kieleltä.

Etusivu tuli takaisin, mutta skandit taisivat jäädä Helsinki-Teheran -koneeseen. Tätä ei ihminen ymmärrä.

Parempaa lukunautintoa kaipaaville: tuolla arkistojen kätköissä skandit näkyvät. Ainakin minulla.

Hmm. Näyttäisi siltä että leiskan alkuperäinen koti on neda.blogspot.com. Hämmentävää.

Hmm?

merten.blogspot.com tuo ruudulle ihan uuden leiskan ja arabiankielistä (luulen) tekstiä. Tämä on ihan uutta. En tiennyt osaavani arabiaa.

Tämän täytyy johtua siitä että olen juuri nostanut veriarvojani lukemalla jenkkibloggaajia. Joku kostaa.

Korjaan... Persiaa tuo taitaa olla? Iranilaisia? Ainakin linkit tuntuisivat viittaavat siihen suuntaan.

"Mutta jostakin tuo tumma hahmo
löysi tiensä paratiisiin
isä, henkevä, viisas mies, murskasi
Tuonen pään mielellään
täällä ei oo enää mitään
tänne ei jää yhtään mitään
mutt' ennen sitä
saanko enemmän tai ainakin lisää"

- Klaani / Enemmän tai ainakin lisää

Road to Perdition oli, jos nyt ei elokuvahistorian merkkipaalu, varsin miellyttävä kaksituntinen. Tom Hanks sai paljon syntejään anteeksi ja osoitti pitkästä aikaa myös kykynsä näyttelijänä. Minua miellytti juonen eheys ja - tavallaan - myös yllätyksettömyys. Ei menty ali sieltä mistä aita on matalin ja tyydytty hämmästyttämään yleisöä äkillisillä juonenkäänteillä. Lisäksi leffa oli kaunis katsella.

Tietty, oli siinä huonotkin puolensa, mutta voittopuolisesti hyvä kokemus.

Ilta oli kylmä ja kaunis. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuollainen vähän alle kymmenen asteen pikkupakkanen ja lumikinokset tuovat väistämättä mieleen armeijan ampumaleirit. Kummaa, koska olen minä muuallakin viettänyt paljon aikaa ulkona moisessa säässä. Jaksan myös yhä hämmästyä siitä, miten aika kultaa muistot - myös armeijamuistot.

Lahjoin itseäni eilen, kotimatkalla, Anttilasta ostetulla Talvisota-leffalla (kukas se nyt on äidin pikku militantti, kuka?), jonka olen viimeeksi nähnyt joskus vuonna yksi ja kaksi. Pakkohan se on katsoa, kun ulkomailla sitä yleisesti pidetään sekä parhaana suomalaisena sotaelokuvana, että yhtenä parhaista sotaelokuvista ylipäänsä.

Kolme tuntia ja rapiat päälle. Eilen tuli katsottua ensimmäiset puoli tuntia, sitten unta ei olisi pitänyt poissa edes raskas heitinkeskitys.

Huomaan että olen fakkiintunut tapoihini. Sitemeter ei suostu tänään toimimaan ja v-käyrä nousee kuin humalatila latotansseissa, kun en pääse vakoilemaan vierailijoita. Päivä pilalla. Helvetin ilmaispalvelut.

Pitäisi... Eikun, olen valittanut oman serverin puutteesta jo useammin kuin kerran tässä kuussa. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt piti sanoa jotain nasevaa, mutta joudun olemaan sanaton, kun joku iski heikkoon kohtaani ja onnitteli minua Röyhkä-lainauksella. Pannahinen.

Tämä oli myös viimeinen kerta tänään kun marmatan vanhenemisesta, sillä nyt tämä gubbe lähtee keskustaan ostamaan itselleen housuja mallia puolijoukkueteltta, sitten Fantsuun ikkunaostoksille, syömään jonnekin ja lopulta Nautalahden kanssa leffaan. Don't cry for me, Argentina.

Siinä on jotain perinjuurin liikuttavaa kun nuoruusajan kaveri, jota ei nykyään näe kuin treeneissä ja matseissa, muistaa tekstiviestillä onnitella. Mä lähden tupakalle ettei muut miehet näe minun nyyhkyttävän.

Itsareista puhuminen syntymäpäivänä on jotenkin oireellista. Pitäisi varmaan varata aika lanttumaakarilta.

Tai tarkemmin ajatellen, ei pitäisi; sellainen luultavasti kirjoittaisi reseptin jotain masennuslääkkeitä varten ja minä olen niitä ihmisiä jotka jäisivät taatusti koukkuun sellaisiin. Onnellisuuspillereiden popsiminen päivätyöksi ei ole sellainen mielikuva josta pidän.

Parasta lääkettä kaikenmaailman äkillisiin mielenvärinöihin on sellainen ilta kuin eilen oli - lumi maassa pimeänä iltana, sopiva pakkanen, ei tuulta eikä tuiskua. Siinä on jotain jylhää joka rauhoittaa mielen. Jos tänään on sellainen ilta, lupaan tehdä pitkän kävelylenkin koiran tai koirien kanssa. Nyt kun MD vielä toimisi.

Se on niitä hetkiä kun kiittää elämän satunnaisgeneraattoria siitä että on sattunut syntymään marraskuussa.

Mistä tulikin mieleeni - kävin ostamassa lauantaina uudet popot. Oli pakko, kun vaihtoehtoina oli kävellä lumisohjossa kävelykengillä tai sitten kengillä, joissa on pingispallon kokoinen reikä pohjassa. Ja kuvittelen ostaneeni hyvät kengät, ainakin jos hinnassa mitataan - meni enemmän rahaa kuin mitä minulla yleensä menee puolivuosittain vaatteisiin. Nyt on gore-texiä ja kaikkea. Luultavasti näillä pystyy myös kävelemään vetten päällä kastumatta.

Rahatilannekin helpottui hetkellisesti kun sain lahjaksi käteistä em. kenkiin ja uusiin housuihin. Nyt kun saan vielä investoitua jälkimmäisiin, eivät kulkuset kilise kävellessä pakkasellakaan.

Tietty, rahatilanteen saattaa uudestaan kuralle esimerkiksi tilaamalla noin kahdeksankymmenen jenkkitaalan edestä Harn-tavaraa.

Illalla sitten katsomaan Road to Perditionia Mikin kanssa, jos se nyt saa aikaiseksi. Jos ei saa, niin sitten menen yksin. Kyllä jämpti on näin.

Hmph. Eipä näytä nyt menevät yhtään sellaista Pakko Nähdä-leffaa. Kun lasken listasta pois ne jotka kuvittelen meneväni katsomaan lähitulevaisuudessa muutenkin, jäljelle jäävät seuraavat elähdyttävät pätkät:

24 Hour Party people, Road to Perdition, Punainen Lohikäärme, Insomnia, K-19 Widowmaker.

Manchester-aika kiinnostaa aina, Perdition lienee ainakin komean näköinen, Punainen Lohikäärme olisi luultavasti sopivan kieroutunut, Insomia on ideana kiinnostava (vaikka alkuperäinen on varmaan parempi) ja K-19 nyt on sellaista bulkkitavaraa, mutta minua kiinnostavasta aiheesta.

Pitäisi vielä päättää meneekö katsomaan leffaa päivällä vai vasta duunin jälkeen. Päätöksiä, päätöksiä - yksikään noista ei tunnu niin paljoa paremmalta kuin muut, että se auttaisi päätöksenteossa. Huonoja niistä on varmaan parikin, mutta ennakolta täysin toivottomia ei yksikään.

Niinjoo, lisättäköön lihanriiputtamisjuttuun vielä selite:
YOU WOULD HANG YOURSELF. you both crave and fear death. you're fairly certain that you wouldn't actually commit suicide, but you often fantasize about it because you can't think of any other way to escape living a life that you hate. you're wary about doing anything irreversible and you have a healthy awareness of the repercussions of your actions.

Yllättävän tarkka analyysi.

Huomaan, että minun täytyy pudottaa taas yksi blogi lukulistaltani, koska se ei suostu näyttäytymään mozillalla ja jotenkin tekstien lukeminen suoraan sivun sorsista on pidemmän päälle aika turhauttavaa. Testatkaa niitä leiskojanne, ihmiset.

En yleensä jaksa vastata kyselyihin tai ainakaan linkata tuloksiin, mutta tämä sattui niin sopivasti (linkki TommiPommilta):



how would you commit suicide?

En minä kyllä hirttäytyisi. Tästä on joskus puhuttu eräänkin henkilön kanssa ja muistaakseni päädyin hukkumiskuoleman kannalle.

Ai niin. Eikös syntymäpäivänä pitäisi olla juhlahumusta sekaisin? Mene ja tiedä, minä juhlistin tapahtumaa jo aamulla parhaassa mahdollisessa seurassa käymällä kahvlla. Lisäksi ajattelin mennä katsomaan jonkun leffan myöhemmin tänään. Tiedä sitten, minkä.

"Kulta-aika on ohi.
Puiden alla varjossa makoilen.
Ajattelin: kuinka kaunista,
miksei se kiinnosta?
Kulta-aika on ohi.
Eilen me vielä elettiin
ihaninta kesäaikaa ja käväistiin uimassa."

- Kauko Röyhkä / Kulta-aika on ohi

Tarkistin aamulla kuontalon. Ei näkynyt vielä harmaata. Laiha lohtu.

Noin viiden ja puolen tunnin kuluttua tulee taas yksi vuosi lisää täyteen, tarkemmin sanoen, yhdestoista yhdettätoista, kello kuusitoista kuusitoista. Olen aina ollut tarkka numeroista. Luultavasti minulla oli kohdussakin sekuntikello mukana.

Mietin kävelymatkalla olenko tulossa vanhaksi. Luultavasti olen. Alan olla konservatiivisempi (joskin toissailtana käydyn teologisen keskustelun jälkeen huomaan yhä olevani kovin vähän valmis mukautumaan luterilaiseen maailmankuvaan ja muottiin), niveliä särkee useammin ja pitäisi olla vastuullisempi. Kait minä olen. Nuoruuden tummanpuhuvat intohimot alkavat olla mennyttä aikaa - ei siksi, ettei niitä olisi, vaan siksi, ettei niitä voi enää näyttää.

Tiedä häntä, ehkä ihminen oppii iän myötä paremmin kontrolloimaan itseään.

Ja sitten, perinteitä kunnioittaen, se lainaus.

"Mut sille elämä on muotia,
pieni lystikäs leikki jossa vaihdetaan vaatteita.
Kiusaat: entä sitten?
Vastaan: entä sitten? Minä en anna ajan vaikuttaa.
En kasva milloinkaan aikuiseksi.
Nuoruutta en koskaan elänytkään,
synnyin suoraan vanhaksi.

Se ei oo koskaan kiinni ajasta.
Mä oisin kuuskyt vuotta vanha
mielummin kuin aikuinen, uskotko sen?"

- Kauko Röyhkä / Mielummin vanha kuin aikuinen

En jaksanut lainata kokonaisuudessaan, kun ei ole juurikaan tullut hummailtua itseään vanhempien naisten kanssa.

"Kiimaiset hirvet, kiimaiset hirvet
mylvivät kapakassa koko yön
aikuiset miehet, aikuiset naiset
he juovat kurahousuissaan
kaukalosta"

- Limonadi Elohopea / Kiimaiset hirvet

Minä ja krapula, me alamme taas olla kavereita. Se nukkui minun kanssani puoleen päivään asti, mutta oli onneksi häipynyt kun heräsin. Sovittiin, että tästä lähtien pidetään yhteyttä vain puhelimitse.

Kävin kun kävinkin eilen vanhenemassa ennenaikaisesti Semifinalissa. Tarkemmin asiasta voi lukea Roklinnun puolelta. Minulla oli helvetin hauskaa vaikka olinkin yksin liikkeellä (siis parhaassa mahdollisessa seurassa) ja meinasin myöhästyä viimeisestä bussista kun jäin lörpöttelemään artisti Suovasen kanssa. Saattaa olla että pitää kaivaa työkalut naftaliinista ja auttaa lähitulevaisuudessa yhden bändisaitin rakentelussa. Mikään ei miellyttäisi minua enempää.

Kotimatkalla, tosin, alkoi hieman harmittamaan. Vaikka keikalla oli kohtalaisesti väkeä, niin olen (ja olen sanonut tämän jo moneen kertaan) sitä mieltä että Limonadi Elohopea ansaitsisi helvetin paljon enemmän. Jonkinasteisena lyriikkafiilinä harmittaa, kun yksi niistä harvoista sanoittajista jotka oikeasti nostan lähes Röyhkän tasolle jää jotenkin kakkosdivariin. Suomalaisten kollektiivista musiikkimakua pitäisi sivistää rankalla kädellä.

En tiedä. Keskustelimme asiasta eilen muutaman henkilön kesken ja jotenkin tuntuu että suomirokissa ei pärjää jos ei tunnusta jollain tavalla negatiivista maailmankuvaa. Kun katsoo näitä jonkin verran myyviä artisteja, niin yksi seikka tuntuu yhdistävän kaikkia; sanoitusten täytyy olla jollain kyynisellä tavalla nokkelia. Pitää olla se tietty perusasenne, sellainen perusnegatiivinen maailmankuva. Ehkä se on jotain suomijäyhyyttä jolla saa kredibiliteettiä kuulijoilta.

Kun nyt nopeasti käyn eturivin (ainakin oman eturivini) artisteja lävitse - Röyhkä, Viikate, Kotiteollisuus, Niskalaukaus, Zen Cafe, MKKK, CMX, ja tusina muita - jokaisen teksteistä välittyy se tietty jäyhyys. Milloin traktorit kasaavat ruumiita, ollaan meren mutaa tai kahlataan lumessa. Milloin viiltävä tuuli käy aamuisin. Milloin pitää viihdyttää minua, vaikka pakolla.

En tiedä. Ehkä suomalaisille on jotenkin vaikeata kohdata kieroutunutta, mutta iloista musiikkia. Se ei ole niin rankkaa ja samaistuminen on vaikeaa; kun on aina niin saatanan vaikeaa, niin ei pystytä muuta kuuntelemaankaan.

Häpeäisitte, saatanat. Minä etunenässä.

Piiskaan itseeni hurmioon illan keikkaa varten. Nyt on jo kolmas levy menossa. Silti lainaan ensimmäistä levyä, joka on säilyttänyt asemansa suurena suosikkinani.

"mainio, oi mainio
mus' on suuri varaus
tyttö, kun sua suutelen
sä muutut sähkölampuksi

oiva aivo raunio
mennään vaatekomeroon
josta lähtee hissi piiloon
pääni pimeisiin käytäviin

etsin lohdutusta
salaisesta kellarista
paikasta, josta meitä
ei koskaan etsitä
mut, jos et ole kunnolla
syön sinunkin evääsi

siellä saat mun asuni
sarjakuvasankarin
kunhan olet kiltisti
ja annat mun olla roisto"

- Limonadi Elohopea / Sata vanha teini

Huomaan ajattelevani, että olisin helppoa riistaa epätoivoisille naisille jotka osaisivat nokkelasti lainata jonkin suosimani vähemmän tunnetun yhtyeen lyriikoita. Onneksi niin epätoivoiset naiset ovat jo jossain hoidossa.

Oparin sinappi?

Anteeksi, mutta... Mitä vittua? Anteeksi ranskankieleni, jne.

Oparin sinappi? Onko tämä nyt joku nokkela tapa liittää entinen pääkaupunkimme Tarzan-myyttiin vai häh? Onko Turun linnan läheisyydessä nähty ihan viime aikoina lannevaatteeseen pukeutuneita köyhän miehen johnnyweismullereita ulvomassa samalla kun he keveästi lennähtelevät tornista toiseen benji-köyden avulla? Sopiiko simpanssinliha ja sinappi yhteen?

Minusta tuntuu että tässä on nyt taustalla jotain mistä minua ei ole informoitu.

Tämä on taas näitä päiviä.

Muuten, jos on tylsää ja mälsää, niin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta löytyy toki netistä.

On hetkiä, jolloin raavas mies itkee. Nyt on sellainen hetki.

Kun näkee miten joku firma on tilannut itselleen sellaiset intternet-sivut (koska kaikilla muillakin on intternet-sivut). Ja on tilannut ne joltain sukulaispojalta, joka on käynyt peruskoulussa vapaaehtoiset tietotekniikka kurssin ja jolle isi- ja äitipappa ovat ostaneet ihan upouuden tietokoneen windöwseineen kaikkineen, ja johon poika on hankkinut itselleen (näin oletan) tuon laadukkaan Frontpage-ohjelmiston (oletettavasti ajalta ennen suuria tulvia), niin kyynelnoro valuu pitkin kuivunutta poskea.

Minä en ole mikään graafikko. En ole AD. En edes saittikoodari, paitsi kun aseella pakotetaan. Mutta herranjestas, minäkin osaan tunnistaa sivut Joita Ei Pitäisi Olla. Minäkin osaan sanoa, että frameja voi hyödyntää hyvin harvoin. Minäkin osaan sanoa, että kaikkea tekstiä sivulla ei kannata keskittää. Minäkin osaan sanoa, että kannattaa harkita kahdesti ennen kuin tekee navikoinnin jollain kätsyllä javascriptillä ja mouse_overilla. Ja minäkin osaan sanoa, ettei moiseen navikointiin kannata laittaa jotain helvetin isoja palluroita joissa ei ole mitään selittävää tekstiä. Ja ettei taustakuvaa a) kannata käyttää ja b) ettei firman nimi nokkelan yläviistosti kirjoitettuna ole ainakaan se oikea tapa tehdä taustakuvaa. Ja ettei fonttina välttämättä kannata käyttää times romania, vaikka se onkin helpointa. Ja että... Voi helvetti, tämä lista varmaan jatkuisi loputtomiin.

Päähän sattuu. Itkettää. Asiaan ei auta se että sivuilla oleva firman logo on jotain piripäisen sirkusklovnin pahoista unista. Sitä värien määrää.

Pitkästä aikaa vaikuttavin googletus: Mihin puhelinpiuha menee? Huomaan, että omaan ainoan saitin johon haku osuu. Olen siis lähestulkoon velvoitettu selventämään asiaa.

Puhelinpiuha menee menee puhelimesta seinätökkeliin, joka yleensä löytyy olohuoneesta tai eteisestä. Vastoin vallalla olevaa käsitystä, tästä tökkelistä ei suinkaan lähteä kuparilankaa talojakamoon, josta piuha jatkaa matkaansa kohti lähintä keskusta. Ei ollenkaan. Tätä valhetta meille on yritetty syöttää jo vuosien ajan.

Oikeasti seinätökkelin takaa löytyy juuri - puun juuri. Tiedäthän, sellainen rusehtava, orgaaninen juttu mitä löytää esimerkiksi metsästä. Näitä kasvatetaan aina uusiin taloihin, jokaiseen asuntoon yksi tai parhaassa tapauksessa useita. Nämä juuret, ne menevät syvälle maan sisälle, läpi kerrosten, ohi taloyhtiön saunan ja verkkokellareiden, läpi lattian ja maan sisälle, missä ne yhdistyvät isommiksi ja yhä isommiksi juuriksi. Pitäisi joskus nähdä koko kaupunginosan juuri. Ovat kuulemma massiivisia.

Nämä juuret yhdistyvät kilometrejä kaupunkien tai vastaavien asumiskeskusten alla valtaviksi, aivan käsittämättömän suuriksi, suurjuuriksi, jotka matkaavat kilometrien verran maan sisään, kohti onttoa keskusta. Lopulta ne yhtyvät mannerjuuriksi (vielä isompia, lähes episkopaalisiin mittoihin paisuvia juttuja).

Keskellä maan onttoa keskusta kasvaa maailmanpuu. Tiedäthän, Yggdrasil, ja millä muilla nimillä sitä nyt on kautta aikojen kutsuttu. Se on paikka jonne kaikki tieto kerääntyy - siis ihan kaikki. Ja sen puun hedelmät, niitä ei kauhean moni pääse maistamaan. Olen antanut itseni ymmärtää, että puhelinasentajien salainen veljeskunta initioi uudet jäsenensä antamalla näiden maistaa hedelmää tiedon puusta. Se on sellainen jytky joka ei voi olla muuttamatta ihmistä.

Joten kun joskus kutsut puhelinasentajan kotiisi, älä ihmettele, jos hänellä on jotenkin etäinen katse. Hän on yksi niistä, jotka tietävät enemmän kuin muut. Tiedon puutarhuri, jos ymmärrät.

En ole vielä selvittänyt miten kännykät ja muut langattomat häkkyrät liittyvät tähän asiaan, mutta se on työn alla. Pidän sinut ajan tasalla - mutta älä levittele tätä juttua. Ihmiset ovat näinä päivinä niin säikkyjä.

Pohtiessasi näitä asioita, voit käydä valaistumassa vaikka Dänikenin sivuilla.

Havainnoin, että Kerrostalokyttääjien saitti on päivittynyt ja kunnolla onkin. Jollakulla on selkeästi liikaa aikaa. Ei sillä, että valittaisin.

"there goes the last DJ
who plays what he wants to play
and says what he wants to say
hey, hey, hey
there goes your freedom of choice
there goes the last human voice
there goes the last DJ"

- Tom Petty / The last DJ

Löytyihän se Pettyn levy. Olettaisin, että tästä on kohta lisää tekstiä Roklinnussa.

Viime yönkin unet menivät miten menivät kun eräs vastaleivottu maisteri oli, err, viettämässä sivistyneesti iltaa ja kotiutui joskus viimeisten bussien aikoihin. Minä olisin tietysti voinut nukkua rauhassa. Sen asemesta kävin vuokraamassa leffan Olimme sotilaita. Se ei ollut varsinaisesti huono, joskaan ei kyllä varsinaisesti hyväkään. Pisteitä siitä että vihollista ainakin koetettiin kuvata ihmisenä, miinusta siitä hämmentävästä jenkkipatrioottisuudesta joka tämän aussie-Gibsonin filmeistä on viime aikoina alkanut löytymään. Tiedä sitten pitäisikö siinä itkeä vai nauraa, kun melkein jokainen jenkkisotilas pääsee toteamaan jotain latteata ennen kuolemaansa. Olen iloinen kuollessani maani puolesta. Joopa joo. Olen iloinen kun minulla on kehossani lukuisa 7.62 millin luoteja (ainakin kuvittelisin että Neuvostoliiton Pohjois-Korealle toimittamat aseet olivat jo silloin tuota kaliiberia), suupielestä valuu verta toisen keuhkon puhkeudettua ja morfiinikin on lopussa.

Uskallan väittää, että riekaleiksi ammuttuna isänmaallisuus olisi kovin kaukana tunteistani. Itku, valitus ja kiroilu saattaisivat olla vähän lähempänä totuutta.

Katsoin myös Neloselta tulleen Event Horizonin joka lievästä kökköydestään huolimatta onnistui taas pelästyttämään minut pahanpäiväisesti. Jotain hyvää - tai siis pahaa - siinä leffassa täytyy olla.

Aamulla minut herätti Elisan korjaaja joka tuli katsomaan adsl-linjaa. Haluaisin tässä samalla vetää takaisin pienen osan pahoista puheistani ko. lafkaa kohtaan, koska korjausmies tuli yllättävän nopeasti paikalle. Selvisi, että linja Eunetin jakamosta talojakamoon ja eteisen tökkeliin asti toimii, ja että tökkeliin liitetty adapterikin toimii. Vika on siis joko omassa piuhassa, liittimessä tai modeemissa. Koska modeemeja on tällä hetkellä kaksi ja kumpikaan ei toimi, edessä lienee reissu Elisan omaan kauppaan ostamaan uusi liitin ja piuha. Vaikea uskoa että vika on niissä (kun piuhojakin on kolmin kappalein), mutta muuta en enää keksi.

Tänään on illalla Limppareiden keikka Semifinalissa. Vietän samalla ennenaikaista syntymäpäivävastaanottoa ja uskallan veikata osallistumisen liikkuvan siinä nollan tienoilla. Tavallaan sopivaa. Jos muutun äkkiä käniseväksi ja vittumaiseksi vanhukseksi, haluan tehdä sen yksin.

Valmistauduin keikkaan ottamalla duuniin mukaan kaikki neljä julkaistua Limppareiden levyä.

Roklinnun co-onspiraattori Janne löysi Rolling Stonesta varsin mainion artikkelin Tom Pettystä ja tämän The last DJ-kappaleen ympärille syntyneestä kuhinasta. Tunnustan - olen aina pitänyt Pettystä, vaikka muutama sen levy on saanutkin jäädä hyllylle. Nyt pidän vielä enemmän.

Tämä saa minut muuttamaan kotimatkasuunnitelmiani. Täytyy käydä levykaupassa. Toivottavasti tuo läpyskä on ilmestynyt jo Suomessakin.

"Symmetrisiä istutuksia
arvojen puutarhojen täysikasvuisia
mekaaniseen toistoon kouluttautuneet
rutinoituneet laumasielustuneet
olette menettäneet terän, otteen"

- Turun Romantiikka / Tylppä kärki

Viime yö meni pelastusarmeijalle. Eli vähillä unilla. Valittaisin, mutten jaksa.

Myrsky kirjoittaa kirjoittamisesta. Minä olen ollut kirjoittamassa maailman parasta romaania aina peruskoulun viimeisistä luokista lähtien. Sääli vain ettei se ole edennyt sivuakaan. Onnea Myrskyn sedälle - luultavasti olet helvetin paljon pidemmällä kuin minä. Ilmoittaudun myös vapaaehtoiseksi koelukijaksi.

Tuo nosti esille myös mielenkiintoisen pointin kirjoittamistavoista - olen ymmärtänyt että aika moni (ammatti)kirjoittaja tekee ensin tarkat suunnitelmat siitä mitä tapahtuu, miten tapahtuu, keille tapahtuu, miksi tapahtuu, milloin tapahtuu, ja niin edespäin, ad nauseaum. Olen aika taipuvainen uskomaan vakaasti että se on nopein ja kenties varmin tapa päästä perille. Kirjan luoman todellisuuden mallintaminen mahdollisimman tarkasti etukäteen, tavoitteiden määrittely ja niistä kiinnipitäminen luultavasti tuottaa eheän romaanin joka valmistuukin joskus.

Tietty, minä en osaa toimia ollenkaan tuolla tavalla. Ja kun lasketaan valmistuneiden pitkien tekstien määrä (nolla, nietu, de nada) ja verrataan sitä menettelytapaan, huomataan varsin helposti mistä kiikastaa. Ja tiedänhän minä sen - olen auttamattoman huono tekemään moisia hommia ennalta. Olen huono keksimään pitkiä juonirakenteita ja juonenkäänteitä.

Olen muutaman kerran koettanut kirjoittaa jotain ihan oikeaa proosaa tavallisella menetelmällä; paperi eteen (tai siis monitori ja näppis) ja muutaman mielikuvan pohjalta ajatusvirtaa paperille niin että heikompia hirvittää. Saahan siitä pari arkillista muka-nasevaa dialogia. Sitten tarinan elinkaarelle käy Ikarokset.

Joten, lapset - älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon.

Ehkä tämän takia tunnen, että (rooli)pelit ovat se oikein media meikäläiselle - niissä ei voi tehdä liian tarkkoja juonirakennelmia, eikä voi suunnitella liian pitkälle asioita, koska ne vastuuttomat tollot jotka myös pelaajina tunnetaan, onnistuvat ryssimään kauneimmatkin kuviot ennemmin tai myöhemmin. Hyvin luultavasti ennemmin. Pelien tekeminen on (minulle) paljon enemmän oikeiden mielikuvien ja tunnelmien löytämistä ja niiden varaan rakentamista. Kun tietää mitä tunteita tai asioita haluaa pelaajille välittyvän, on näitä asioita tukevan materiaaliverkon luominen huomattavasti helpompaa. Juoni syntyy yleensä siinä sivussa ja hahmot saavat lihaa luidensa ympärille.

Totta puhuen, minä valmistelen pelejä aivan hävettävän vähän. Pari muistiinpanoa, jotain huomioita paperille ja se on siinä. Ainoa minkä eteen tulee (yleensä) nähtyä vaivaa ovat hahmot, koska niiden kontrolli ei enää ole omissa käsissä. Ne pitää kirjoittaa kohtuuhuolella, jotta pelaaja (toivottavasti) saisi hahmosta suunnilleen oikean ja samanlaisen mielikuvan kuin minulla on.

Nämä ovat, muuten, juuri nitä asioita tällä hetkellä painin. Ehkä tästä vielä syntyy jotain.

Jaahans. Tämä varmasti kiinnosti kaikkia erinomaisen paljon.

"Sano hyvä sana
älä välitä
rinnasta toivoa voit imeä"

- Maj Karman Kauniit Kuvat / Rinta

Selvä. googlettajat, te voititte - lisäsin sivuille meta-tagin joka toivottavasti ohjaa ainakin Googlen sivuun. Toivottavasti pari muutakin hakukonetta. Alkoi sitemeter olla niin täynnä noita osumia että melkein (mutta ei ihan) hävetti.

Ai mitä osumia? No,

T I S S I K U V I A

Sitä saa mitä pyytää, näemmä.

Voi jessus.

Kiitos Lokin, eksyin vuosien jälkeen Gothic Babe of the Week-sivuille. Ja minä niin luulin päässeeni ohi korseteista, pvc:stä, hautausmaakuvista ja maailmantuskasta.

Oi! Tätä tuskan määrää! Miten maailman paino murtaakaan selkääni! (onneksi on tämä korsetti) Miten nämä elämää suuremmat, kuolemanvakavat ongelmat valuvatkaan verinoroina pitkin kalpeita poskipäitäni! (ja pilaavat mascaran) Tuska! Oi! Kadotettu paratiisi! Hautausmaa on minulle kuin toinen koti, tunnen kuuluvani kuolleiden kanssa yhteen ja tämä jylhyys - tämän paikan silkka jylhyys - täyttää sydämeni! Olen kuolematon! Vaikka lihani kuihtuu pois (mitä kukaan ei huomaa - jumalauta miten hyvää tämä uusi puuteri on), sielu elää ikuisesti.

Jessus. Saisinko nähdä vielä yhden piinaavassa asennossa viihtyvän, kumipukuun (tai mikä lienee) puetun liian laihan (tai sitten sopivasti lihavan - da di da dam di da) ja karkeasti ylimeikatun tytön poseeraavan jonkun sammaloituneen hautakivenmurikan edessä? Oi helvetti, kuinka on söpö kuin sika pienenä. Saparohan tässä suoristuu.

Luulen, että minulla ei olisi goottibileissä tai industrialklubeilla kauhean valoisaa (eikun - pimeää!) tulevaisuutta edessä. Minä en vain ymmärrä. Jopa tunnen pari goottia, mutta en voi väittää ymmärtäväni.

Niin no, toisaalta, ainahan minä eksyn toljottamaan näitä saitteja jotka saavat hämmentymään tästä maailmasta. Pitäisi varmaan hankkia parempaa luettavaa - tai ainakin tekemistä.

Piti jo aikaisemmin kehua Helsingin Sanomien uusimman Kuukausiliitteen artikkelia. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan, sanovat.

Nimittäin, viime viikolla ilmestyneessä kuukausiliitteessä oli kertakaikkisen viehättävä artikkeli Helsinki-Vantaan lentokentän uudesta kiitoradasta ja lentokentistä yleensä. Erityisesti Helsinki-Vantaalle saapuvien ja sieltä lähtevien lentojen nousu- ja laskeutumisreitit ovat asia joka minua on vaivannut jo vuosia. Tiedättehän, kun tulee jostain Euroopasta Helsinkiin, kone ensin lähestyy rannikkoa pitkin, ylittää sitten kaupungin ja tekee laajan kaarroksen jossain periferian yllä.

Tuossa artikkelissa oli valaiseva karttapiirros noista reiteistä. Ensi kerralla voin bongata maamerkkejä. Riemua!

Tietysti, nyttemmin kun työmatkat ulkomaille ovat vähentyneet olemattomiin, tätä ilon ja onnen hetkeä pääsee syntymään harvemmin kuin ennen.

Huomaanko kaipaavani työmatkoja? Tämä on pelottavaa.

"Näiden honkien konkeloiden takaa pian kohti lentävät
tulevat ylle niin kuin ovat tulleet ennenkin
pirukakara!
vahdin sinua enkä päässyt menemään
jäin tänne
ja sinä kävelet tyytyväisenä vaikka
laivat taivaan täyttävät ja valta on nyt taivaan väellä
eikä meillä
vanha nainen ja vanha mies
pitkät vaaleat hiukset molemmilla
menevät reiästä joka on seinässä
menevät turvaan
vaikk' ei ole vaaraa
näiden kultamuistojen kanssa joimme kaakaota"

- Maj Karman Kauniit Kuvat / Laivat

Varasin tänään mukaan kaksi keskivanhaa Maj Karman Kauniiden Kuvien levyä. Päätin jo eilen että tänään on diggailupäivä. Tänään ollaan fanipoikia. Lauletaan mukana vaikka työkaverit häiriintyisivät.

Aina välillä tulee sellainen olo, että joku artisti on nero, tai että jossain yhtyeessä on paljon neroutta. Tänään kumarretaan sitten MKKK:n Ylpölle ja loppuyhtyeelle, etenkin Häiriö Piirisen sävellystyölle. Ylppö tekee komeita, kauniita ja kestäviä tekstejä, jotka eivät aukea ensimmäisellä kerralla, vaan joissa on löydettävää vielä vuosienkin jälkeen. Häiriö taas tekee Suomen hienoimmat kolistelukappaleet - sellaiset, joissa on potkua, mutta jotain muutakin kuin pelkkää tylsää sahausta.

City-lehden tapaan: TJEU Laivat.

Kylläpä helpotti. Kivaa kehua välillä muitakin kuin itseään. Nyt väännän nupit kaakkoon ja keksin seuraavaksi jotain sisältörikkaampaa kirjoittamista.

Vietin juuri hetken jos toisenkin lukien Rotaatiota, joka ei ole pelkästään kaunis vaan myös viihdyttävä. Tietty, minulta saa irtopisteitä siteeraamalla Röyhkää. Tämä ei varmasti tullut kenellekään yllätyksenä.

Noin muuten - havaitsen, että minulla ei ole pelkästään tylsää vaan jopa helvetin tylsää. Olen tehnyt päivittäisen, luterilaisen työmoraalin (terveisiä vaan googlesopuleille, on teillä hakusanat) vaatiman annokseni, mutta vielä pitäisi kuluttaa aikaa - seitsemältä on menoa, enkä kehtaa käydä kotona vain vaihtamassa sytkäriä toisen väriseksi.

Pitäisi varmaan kirjoittaa jotain. Esimerkiksi lopputyötä. Ei vain viitsi kirjoittaa - edes lopputyötä. Huomaan tunkeneeni tänään eetteriin jotakuinkin kriittisen määrän luokatonta tekstimassaa. Vaikka toisaalta, ei se ole typerä joka kirjoittaa, vaan se, joka lukee.

Ärh. Täyttääkseni tämänkin tyhjän tilan kaivan jotain arkistoista, joita olen viimeisen varttitunnin ajan selaillut. Nyt taidetaan mennä jossain vuodessa... 1998?

Rukous (pääsiäinen)

Isä meidän, joka olet muualla
pyhitetty olkoon sinun vikasi
ja tuhkalla piirretty naamasi
valukoon sateen mukana

Anna meille meidän jokapäiväinen tuskamme
ja mekin lupaamme antaa
sitä niille, jotka vähiten toivovat
sillä olisi syntiä olla jakamatta

Äläkä saata meitä kiusaukseen
olla joutumatta kiusaukseen
sillä nämä päivät on täytetty himolla
eikä se voi olla ilman tarkoitusta

sillä sinun on ovi ja portti
lukko, telki ja avaimet
ja vaikka henki on heikko
niin liha on vahva

amen

---

Johan nyt. Minulla on joskus ollut rukous hallussa - margariinilla voidelluin käsin, ote lipsuen, mutta kuitenkin.

Joku oli etsinyt Martti Servoa ja kuvittelen, että kyseessä on Martti Servo & Napander, tuo suomalaisen tunteen kaiho tulkitsija.

Napanderit nousivat eilen minun maailmankartalleni (ei sillä, etteivätkö ne olisi siellä jo aiemmin olleet) kahdesti. Ensimmäiseksi havaitsin, että jossain margariini-mainoksessa oli tuttu taustamusiikki - ja Napanderiahan ne soittivat. Yllättävän sopiva yhdistelmä - kevyt-levite ja Servo.

Toisen kerran yhtye nousi esille Tummien vesien tulkit-sarjan päätösmusiikkina. Jälleen kerran - taivaassa tehty liitto. Nyt Napanderia soimaan. Maailman sinisin taivas soi päässä koko eilisen päivän.

Tummien vesien tulkit, Nelosella näytettävä sarja Hotakaisen käsikirjoituksella, on muuten musertavan hyvä - tai on ainakin tähän asti ollut. Hotakaisen kirjoittama dialogi tuntuu aluksi jotenkin vaikealta palalta, mutta muutaman jakson jälkeen on vaikea pysyä sohvalla kun automaakari myy Laguunaa. Herranjestas.

Nostettakoon vielä esille seuraava: Sinä olet kuin tuulen kuljettama keltainen Alepan muovikassi joka etsii oksaa mihin tarttua. Nerokasta. (ja muistinvaraisesti lainattua).