Viiksimiehet tulevat

"Kiimaiset hirvet, kiimaiset hirvet
mylvivät kapakassa koko yön
aikuiset miehet, aikuiset naiset
he juovat kurahousuissaan
kaukalosta"

- Limonadi Elohopea / Kiimaiset hirvet

Minä ja krapula, me alamme taas olla kavereita. Se nukkui minun kanssani puoleen päivään asti, mutta oli onneksi häipynyt kun heräsin. Sovittiin, että tästä lähtien pidetään yhteyttä vain puhelimitse.

Kävin kun kävinkin eilen vanhenemassa ennenaikaisesti Semifinalissa. Tarkemmin asiasta voi lukea Roklinnun puolelta. Minulla oli helvetin hauskaa vaikka olinkin yksin liikkeellä (siis parhaassa mahdollisessa seurassa) ja meinasin myöhästyä viimeisestä bussista kun jäin lörpöttelemään artisti Suovasen kanssa. Saattaa olla että pitää kaivaa työkalut naftaliinista ja auttaa lähitulevaisuudessa yhden bändisaitin rakentelussa. Mikään ei miellyttäisi minua enempää.

Kotimatkalla, tosin, alkoi hieman harmittamaan. Vaikka keikalla oli kohtalaisesti väkeä, niin olen (ja olen sanonut tämän jo moneen kertaan) sitä mieltä että Limonadi Elohopea ansaitsisi helvetin paljon enemmän. Jonkinasteisena lyriikkafiilinä harmittaa, kun yksi niistä harvoista sanoittajista jotka oikeasti nostan lähes Röyhkän tasolle jää jotenkin kakkosdivariin. Suomalaisten kollektiivista musiikkimakua pitäisi sivistää rankalla kädellä.

En tiedä. Keskustelimme asiasta eilen muutaman henkilön kesken ja jotenkin tuntuu että suomirokissa ei pärjää jos ei tunnusta jollain tavalla negatiivista maailmankuvaa. Kun katsoo näitä jonkin verran myyviä artisteja, niin yksi seikka tuntuu yhdistävän kaikkia; sanoitusten täytyy olla jollain kyynisellä tavalla nokkelia. Pitää olla se tietty perusasenne, sellainen perusnegatiivinen maailmankuva. Ehkä se on jotain suomijäyhyyttä jolla saa kredibiliteettiä kuulijoilta.

Kun nyt nopeasti käyn eturivin (ainakin oman eturivini) artisteja lävitse - Röyhkä, Viikate, Kotiteollisuus, Niskalaukaus, Zen Cafe, MKKK, CMX, ja tusina muita - jokaisen teksteistä välittyy se tietty jäyhyys. Milloin traktorit kasaavat ruumiita, ollaan meren mutaa tai kahlataan lumessa. Milloin viiltävä tuuli käy aamuisin. Milloin pitää viihdyttää minua, vaikka pakolla.

En tiedä. Ehkä suomalaisille on jotenkin vaikeata kohdata kieroutunutta, mutta iloista musiikkia. Se ei ole niin rankkaa ja samaistuminen on vaikeaa; kun on aina niin saatanan vaikeaa, niin ei pystytä muuta kuuntelemaankaan.

Häpeäisitte, saatanat. Minä etunenässä.