Viiksimiehet tulevat

Tämä on taas näitä päiviä.

Joinain päivinä vihaan julkisilla liikkumista. Esimerkiksi tänään. On se nyt helvetti, kun pitää puhua siihen kännykkään (joka soi uudella, erilaisella tavalla bossanovaa) ratikassa. Onko pakko? Onko niin paljon asiaa? Eikö sitä somaa pikku turpaa voisi pitää kiinni edes sen säälittävän kahden pysäkin ajan, kun suot valoasi meille tavallisille kuolevaisille, jotka raadamme persvako hiessä pitkää päivää vain joutuaksemme kaltaisesi terroristin armoille.

Ja kaksin pysäkinväliä. Kaksi. Se ei kuulkaa ole paljoa. Moisen kävelee heikommallakin kuntopohjalla varustettu nuori nilviäinen.

Ja te kaikki muut; älkää tulko minun ratikkaani sönköttämään niillä teidän hölmöillä, etäisellä tavalla huvittavilla nasaaliäänillänne. Älkää sössöttäkö, kikattako, kiljuko, kuulostako tyhmiltä älkääkä ennen kaikkea puhuko murteilla. Nimenomaan. Murteilla. Jos kuulen vielä yhdenkin miun tai siun tai linkun tai perverssillä tavalla painotetun konsonantin, muutun kiltistä valkokaulustyöläisestä verenhimoseksi belsebuupiksi. Tämä koskee etenkin teitä ryynikyläläisiä - te aiheutitte minulle traumoja jo armeijassa, jatkoitte sitä ensimmäisessä työpaikassa ja nyt tulette minun raitiovaunuuni puhumaan sitä haperoa keskisuomalaista murretta. Koskee myös turkulaisia. Ja tamperelaisia. Ja espoolaisia. Ja, hemmetti soikoon, etenkin helsinkiläisiä. Seuraava valopää joka on mennossa bollikselle, eikä pallokentälle, saa siron nelivitosen jäljen muodikkaiden reisitaskuhousujen peittämään ahteriinsa.

Eikä julkisissa myöskään naureta, tai keskustella kovaäänisesti, tai muutenkaan, vierustoverin kanssa, olkoon sitten sydänystävä jota ei ole nähnyt sataan vuoteen, tai ei. Jos minulla on hyvä jurottaminen päällä, sitä älköön kukaan pilatko. Tämä on minun maailmani. Täällä minä teen säännöt. Nämä ovat nyt ne säännöt ja niitä pitää noudattaa.

On se kummallista kun yksinkertaisetkaan asiat eivät mene jakeluun. Laivaan seuraavan lastin pölöttäjiä Ameriikkaan missä small talkia harrastetaan miesten vessassakin. Oppivatpahan olemaan. Suomessa ei puhuta. Täällä on pimeää, kauheaa, tylsää ja korkeat itsemurhaluvut. Täällä pidetään huoli omista asioista, eikä valoteta niitä satunnaisille kanssamatkustajille. Lärvit ruttuun, naama näkkärille, perse penkkiin ja selkä suoraksi. Luterilainen kirkko on tähän verrattuna pelkkä pyhäkoulu.

Tämä on raakaa elämää, kuulkaas. Kuka tahansa on potentiaalinen vihollinen ja selkäänpuukottaja, eikä sellaisille ruveta paljastamaan intiimejä yksityiskohtia kiihkeästä lemmenyöstä Harrin kanssa, tai siitä miten ne helvetin yliopistohaalarit eivät (kihikihi) ole mukana ja nyt ollaan (kikikihi) alipukeutuneita. Tyttö, sinä et ole alipukeunut, ainoastaan unohtanut sen perunasäkin kotiin Lohjalle, tai Laihialle tai mistä helvetin pitäjästä oletkaan kotoisin. Ota se luuri pois korvasta ja käske niitä tyhmiä miespuolisia, finninaamaisia ensimmäisen vuoden opiskelijoita olemaan hiljaa tai opeta ne ainakin puhumaan niin kuin ihmiset puhuvat. Eli olemaan hiljaa. Kummin päin tahansa.

Phev.

Piti sanomani, että kännyköihin kalkattaminen julkisissa ei ole kauhean fiksua tai kohteliasta. Mutta käyhän se noinkin.

Mental note: älä enää ikinä puhu kenenkään kaverin kanssa yhdestäkään pelistä julkisissa, koska se saa sinut vaikuttamaan vielä tyhmemmältä.

Harvoin minulle tulee hiki kirjoittaessa, mutta nyt tuli. Tämä on kuulkaa sydänverestä vuodatettua asiaa.