Viiksimiehet tulevat

Kappas. Aika kuluu kuin siivillä - uppouduin kirjoittamiseen niin täysin, että sain tekstin valmiiksi. Tai valmiiksi ja valmiiksi - varmaan sitä voisi ja pitäisi hioa, nyt se on vain tajunnanvirtaa, vailla mitään rakennetta tai edes ajatusta.

Mietin hetken aikaa josko pitäisin sen vain pöytälaatikossa, tai korkeintaan lähettäisin sähköpostilla sitä haluaville. Tämä ei ole oikein hyvä julkaisukanava pitkille teksteille ja vaikka se nyt ei ole erinomaisen henkilökohtainen (tai on, mutta vähän eri tavalla kuin luulisi), ei moista välttämättä haluaisi kaikkien luettavaksi. Jo pelkästään keskeneräisyyden vuoksi.

Mutta, rakas etsijä, sinä halusit novellin. Minä tarjoilen. Muut saavat lukea siinä sivussa.

NOVELLI PETTÄMISESTÄ

Lumi rahisee kenkien alla kun astun valaistulta tieltä puiden katveeseen.
Kesällä tässä menee hiekkatie - se alkaa siitä mihin kotikatu päättyy, muuttuu
vaivihkaa puhtaasti asvaltista hiekan päällystämäksi asvaltiksi ja sitten
kokonaan hiekaksi, ja syöksyy puiden sekaan. Minä olen tottunut siihen tiehen,
olen kävellyt sitä pitkin kouluun jo melkein vuosikymmenen. Tunnen jokaisen
mutkan, jokaisen penkin, joilla juopot istuvat juomassa sorbusta, tai mikä ikinä
onkaan halvinta.

Kaivan kuulokkeet taskusta ja napsautan korvalappustereot päälle. Soitin alkaa
lahota jo puolen vuoden käytön jälkeen ja joudun pitämään nappia hetken aikaa
pohjassa että se jää sinne, eikä nauha rispaannu. Pitäisi varmaan heittäytyä
moderniksi ja ostaa kannettava cd-soitin.

Olen mäen juurella kun musiikki alkaa soimaan, pyyhkien pois muut ajatukset.
Olen ajatellut sen etukäteen - en ymmärrä musiikista juuri tuon taivaallista,
mutta tunnen jyhkeän bassokuvion kun kuulen sen, ja tiedän, että se valtaa
paikan itselleen nopeasti.

Lähden liikkelle.

On alkutalvi ja alku-ilta, hämärä alkaa hiljalleen leijua maan pinnalle. Menee
vielä tunteja ennen kuin on niin pimeä, ettei näe kunnolla pitkälle, ja vielä
hetki, ennen kuin katulamput syttyvät. Kävelen kahden mäen väliseen painaumaan,
jonne vesi syksyllä kerääntyy ja murtaa hiekkatietä penkereeltä, ylös toista
mäkeä, ohi koirapuiston ja hyppyrimäen, josta kukaan ei ole hypännyt sitten
valkoisissa rivitaloissa asuneen hurjapään. Se asuu kait nykyään jenkeissä. Sen
isä on joku edustaja.

Mutta tämä ei ole sitä, mitä haluan ajatella ja miksi lähdin kävelylle. Se on
korkeintaan sitä, mitä haluan muiden ajattelevan - että pidän kävelemisestä,
nostan kuntoani ja haluan olla kahden musiikin kanssa. Ehkä jälkimmäistä, mutta
kunnossani ei ole mitään valittamista. Olen kahdeksantoistavuotias ja
myöhäisellä iällä alkanut puberteetti alkaa kadota, poltettuaan mukanaan
kiitettävän määrän vauvanihraa kehostani ja säästäen minut pahimmilta
ihotaudeilta. Olen melkein kahdeksantoista.

Sinä olet kuudentoista. Mutta sanotaan, että tytöt ovat kaksi vuotta poikia
vanhempia ja saavat kaiken kaksi vuotta etuajassa. Olemme siis, tavallaan, samaa
ikäluokkaa. Täydellinen yhtälö. Jos olisit vuoden nuorempi, olisi yhtälö
silloinkin täydellinen, minun pitäisi vain selittää enemmän.

Ohi ryteikön ja keltaisten kerrostalojen, alas mäkeä tunneliin,
jalkapallokentälle jonka takana näkyy koulu. On viikonloppu ja rakennus näyttää
jotenkin kuolleelta, vain varjolta itsestään. Tiistaisin tähän samaan aikaan
olisin pelaamassa poikien kanssa sählyä liikuntasalissa - olisin luultavasti
kieroutuneella tavalla ylpeä kaikista niistä pallonjäljistä ja palohaavoista
jaloissani. Ne kertovat uhrautuvasta pelitavasta ja se on tavaramerkkini. En
minä juuri pelata osaa, mutta osaan olla tiellä. Se on taito siinä missä
muutkin.

Työnnän ajatuksen pois mielestäni, kun se alkaa lipsumaan - lipsumaan siihen,

miten kaksi vuotta sitten tulit norkoilemaan ennen vuoron alkua koulun pihalla
olevalle kalliolle ja mihin Mänty jäi kanssasi, vaikka me muut pelasimme. Minä
keksin tekosyitä käydä vaihtopenkiltä ikkunan luona katsomassa ja kihisemässä
raivosta. Sydänkäpyset. Muuttolinnut.

En ole ikinä pelannut niin hyvin, niin tunteella, niin raivolla. Kukaan ei
mennyt minusta ohitse, ei edes Jesse, joka pelasi jo silloin jossain
joukkueessa. Olin kuin kivimuuri, pysäytin kaiken puoleen kenttään ja juoksin
pallon perässä kuin saalistava pantteri.

Kun seuraavan kerran kirjoitit minulle, oli Mänty jo mennyttä - et kestänyt sitä
jätkää. Ei se siltä näyttänyt, mutta otin kiitollisena tiedon vastaan.
Kiitollisena ja vahingoniloisena. Olit taas vapaa - olit minun. Minä en,
tietenkään, tehnyt asian eteen mitään, mutta pelkkä tieto juovutti. Seuraavana
keväänä aloit olemaan sen toisen tyypin kanssa, tyypin, josta olin sitä
ennen pitänyt. Se oli kova pala, mutta nielin sen kuin mies. Hakkasin
rystyseni vereslihalle paksuun puunrunkoon, kun kukaan ei nähnyt.

En halua ajatella tätä nyt. Keskityn, työnnän sen mielestä ja otan tilalle niitä
asioita joita haluan ajatella. Olen ohittanut jo koulun ja huomaan, että kävelen
liian nopeasti. Kierrän vedenpuhdistamon pidemmän kautta ja yritän rauhoittua.

Kuvittelen itseni sellaisena kuin haluaisin olla - fiksuna, sanavalmiina ja
saavuttamattomana auttajana, olkapäänä jota vasten voit itkeä. Jotain on
tapahtunut - yksityiskohdat vaihtuvat päivästä toiseen, mutta olet palasina,
järkyttynyt perinpohjin ja kaipaat seuraa. Minä kuuntelen, silitän hiuksiasi
(mutta en liian intiimisti), sanon sanan sinne ja sanan tänne. Ymmärrän täysin
ja teen sen selväksi tavalla, joka ei jätä kysymyksiä avoimeksi. Olen reilun
jätkän perikuva, laupias, mutta etäinen samarialainen, kaveri jollainen kaikilla
pitäisi olla, mutta vain sinulla on.

Käännät samettisilmäsi, katsot pitkään ja kysyt sen mitä olet koko ajan aikonut
kysyä. Minä hymyilen - sanon ettei ehkä pitäisi, ei ehkä vielä. Haluat, vaadit
suorastaan. Minä leikittelen, väistelen, narraan ja narautan kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan. Sinä...

Kappale vaihtuu ja ravistaa minut takaisin tähän maailmaan. Olen vieläkin
etuajassa, eikä tämä ole se kappale. Kierrän kauempaa metsäpolkua, joka vie
ostoskeskukseen. Ohitan kaupan ja parturin, R-kioskin ja automaatin, kunnes
lähestyn taloa toiselta suunnalta. Olen kuin en olisikaan - pelkkä ohikulkija,
sattumalta kävelemässä tällä suunnalla. Yritän miettiä jotain tekosyytä, mutta
en keksi ainuttakaan. Tällä suunnalla ei asu tuttuja ja kauppoja on
lähempänäkin. Päätän improvisoida, jos siihen tullaan.

Ajoitus on täydellinen. Oikea kappale soi kun käännyn risteyksestä tiellesi,
ensin rauhallisena ja toteavana, sitten hiljalleen crescendoa valmistaen. Jos se
olisi jokin toinen kappale, sitä voisi pitää kornina, mutta tähän tilanteeseen
leimautuneena se kuvaa koko maailman ja mikä siinä on vialla. Se pyytää, se
anoo, se ei sorru minulle niin tyypilliseen asetelmien kääntämiseen päälaelleen.
Se on rehellinen. Se sattuu.

Viimeinen pensas ja olen aukealla. Rapussa on valot, ikkunassasi ei. Tunnelma
sähköistyy hetkessä ja korvalapuissa alkaa soimaan kappaleen keskivaiheen nosto.
Värisen paksun talvitakin alla, mutta jalat eivät petä vaan jatkavat samaa,
rauhallistan tahtiaan.

Olen laskenut kaiken oikein. Astut ulos rappukäytävästä, yhtä säteilevänä kuin
aina - sinulla on päälläsi se paksu untuvatakki joka kätkee hennon vartalon
sisäänsä ja saa hengittämisesi näyttämään vaikealta, kun kaulus nousee
korkealle, melkein poskille asti. Mutta musta, pitkä tukka liehuu vapaana,
pitkin selkää. Unohdan hetkeksi hengittämisen ja viimeisen ulospuhalluksen
mukanaan tuoma höyry leijuu hitaasti kauemmas, ylöspäin.

Se jätkä astuu perässäsi ulos. En vieläkään muista - tai halua muistaa - sen
nimeä, eikä se aseta kättään omistavasti lanteillesi niin kuin minä asettaisin.
Se seuraa sinua kuin koira, mutta kun käännyt katsomaan sen kasvoja, asetelma
kääntyy päälaelleen. Sanot sille jotain. Kävelette yhdessä oikopolkua pitkin
kohti bussipysäkkiä.

Askeleeni eivät sekoa, vaikka sisällä kiehuu. Rutiini ei petä. Käännyn talojen
väliin, annan itselleni luvan vilkaista vielä kerran perääsi, ennen kuin olen
varjoissa. Et huomaa minua. Se on hyvä.

Korvalapuissa kappale vaipuu epätoivoon ja kuolee hiljaa pois. Kontrasti
seuraavaan kappaleeseen on melkoinen - nyt tulee puhdasta, kahlitsematonta
vihaa. En kävele nopeampaa, vaikka mieli tekisi, vaan jatkan matkaa rauhassa.
Siltä varalta, että joku seuraa katseellaan. Ohi luistinradan, portaita ylös
leikkikentälle ja sen poikki, kohti taloja joissa Pekka asuu. Niistä ohitse,
läpi metsän, ali tunnelista ja ylös jyrkkää mäkeä, josta lapsena ajettiin
pyörillä lujaa. Ylös, kohti juoksuhautoja ja hyppyrimäkeä.

Pimeys on laskeutunut ja katulamput ovat syttyneet. Kiirudan pois
niiden valosta, paikkaan jossa ei ole muuta kuin minä. Musiikki on muuttunut
katkeamattomaksi vihaksi, tunteeksi, joka ei katkea edes kappaleiden välissä.
Tämä on vahvaa, mustaa tunnetta. Tunnen miten voima virtaa ruumiiseeni, miten se
täyttää jokaisen löytämänsä sopukan. Tulen vahvemmaksi jokaisella askeleella ja
kohta en pysty pidättelemään sitä enää sisälläni.

Olen tarpeeksi kaukana. Otan maasta puolittain lumeen hautautuneen karahkan, ja
juoksen loppumatkan metsänreunaan, mäen korkeimmalle kohdalle, josta näkee
moottoritien valot. Annan sen kaiken tulla ulos - hakkaan lunta, hakkaan puita,
hakkaan kiveä. Karahka katkeaa pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se on vain
kädensijan pituinen, säälittävä säle. En huuda, mutta kiroan yhteenpuristettujen
huulten välistä sen jäktän, petturin, helvetin syvyyksiin. Sinua en kiroa. En
hennoisi.

Musiikki katkeaa ja kasetti kelautuu loppuun. Soitin sammuu naksahtaen. Istun
voipuneena lumeen, hengästyneenä ja puhdistuneena. Iho on kostea - muutaman
minuutin kuluttua alkaa paleltamaan. Mutta nyt olen tyhjä ja lopussa, kulunut
loppuun. Raivo on mennyt ja vain viha on jäljellä, sekin himmeänä kekäleenä
jossain tajunnan rajamailla. Vain sanat jäävät.

Alkaa naurattamaan.

Minä elän näille hetkille. Minä elän näistä hetkistä. Joskus, luultavasti, tulen
myös kuolemaan näihin hetkiin.

---

Asemointi on vähän viturallaan, mutta olkoot. Huomaan, että minun pitäisi tehdä kirjoitusharjoituksia useammin, koska tyyli ja ilmaisu on kateissa. Ehkä se on nyt sitä kirjoittamista alastomimmillaan.

Kommentoida saa.

Hmm. Blogspot näyttää olevan (taas) nurin, joten jos teksti on jotenkin täysin lukukelvotonta, korjaan sen huomenna.