Viiksimiehet tulevat

No hemmetti. Eihän minulla tässä juuri muutakaan tekemistä ole. Seuraava on aika pitkä, eikä välttämätä kauhean kiinnostava pätkä huonoa proosaa. Lukekoon ken huvittaa. Antero Isopuro on kaksi vuotta sitten kirjoittamani hahmo, jota Janos tulkitisi (kuulemani mukaan - en ollut paikalla näkemässä) mainiosti. Muistaakseni herra laittoi peliraporttinsa päiväkirjaansa, pitää varmaan etsiä se. Mutta ensin itse teksti.

Antero Isopuro - seikkailijaluonne

"ammattini on agentti
lopetan puhelut kun ovikello soi
lapset eivät tiedä
mistä saan heille uusimmat kengät
tästä maksetaan hyvin

henkilö joka hoitaa kodin ei kysele
kun tulen minkä valtakunnan
vieraana olen viikon ollut

on pienillä asioilla merkitys
ansioluetteloni on salainen

tästä maksetaan hyvin
saan joka päivä
uudet henkilötiedot
lapset eivät tiedä
mikä nimeni on
enkä minäkään heidän nimiään

olen vaarallinen turisti
suurten pelien reunalla
saan toimintaohjeet ajoissa

kiinnitän naamarin kun koputus käy
huonepalvelu savukkeita tuo vain
aina minulla alibi on"

- Absoluuttinen Nollapiste / Ennen virhettä

Posti kolahtaa luukusta tasan yhdeltätoista. Herään siihen. On vapaapäiväni - siis vapaata töistä, jossa käyn päivisin. Minä en lepää, koskaan. Nousen ylös sängystä ja venyttelen pitkään. Oion ensin käsivarsiani ja hyppään sitten kevyellä, melkein kissamaisella liikkeellä kylmälle parkettilattialle.

Laskeudun käsieni varaan ja teen kolme punnerusta, kaksitoista vatsalihasta ja kaksikymmentä selkälihasta. Olen vielä kolmikymppisenä elämäni kunnossa.

Aurinko tulvii keittiöön avonaisten sälekaihtimien raoista. Päätän vetää paidan päälleni heti aamusta - olen huomannut, että naapuritalon kolmannen kerroksen nuorella naisella on tapana tuijottaa ikkunaani tupakkalla ollessaan. Luulee varmaan minua helpoksi palaksi. Tietäisi vain.

Juon kahvini mustana (mutta sokerilla - en ole mikään terveysintoilija) ja syön aamupalaksi paahdettua valkoista leipää hillolla ja pekonilla. Kaipaan englantilaista aamiaista, vastapuristetulla appelsiinimehulla. Näitä paikallisia kaupan mehuja ei joisi arpeutuneinkaan kylmän sodan veteraani.

Englanti... Miten kaipaankaan kotimaatani. Sumuisia numma, kilkattavia junia pitkillä, suorilla raiteilla. Lontoon kaksikerroksisia, punaisia linja-autoja. Ryhdistäydyn. Ammatissani ei ole varaa sentimentaalisuuteen. Aamun lehdessä kerrotaan seikkaperäisesti päivänpolitiikasta; uusia asuntolakeja, menneen välikysymyksen puintia, presidentin vierailu jonnekin maaseutupitäjään.

Mietin, milloin saan tehtäväkseni suojella tuota vanhaa, kaljuuntuvaa miestä. En ole varma haluaisinko sellaisen tehtävän - olen parhaimmillani yksin, vailla riippakiviä. Olen yksinäinen susi. Kuulostaa hyvää, joten lausun sen uudestaan, hitaasti.

Yksinäinen susi.

Iltapäivällä käyn keskustan kahvilassa. Juon teetä ja syön munkkirinkilän, joka sotkisi vähäisemmän miehen leuan. Ei minun. Viereisen pöydän opiskelijatytöt katsovat minua ja tirskuvat. Ymmärrän heitä - tuossa iässä naisellisuus puhkeaa kukkaan ja miehet, eritoten uljaat miehet, kuten minä, alkavat kiinnostaa.

Voin melkein arvata heidän ajatuksensa minusta, makaamassa keittiön pöydällä alasti, kermavaahtoa ja mansikka pyykkilautavatsallani. Voi tuota nuoruuden intoa.

Illan laskeutuessa olen takaisin asunnossani. Käyn suihkussa, ajan parransänkeni ja suihkutan kainaloihini ranskalaista miesten deodoranttia. Siitä pidän ranskalaisissa - he osaavat tehdä itsestään haluttavia, vaikka ovat muuten täysin kyvyttömiä.

Kylpyhuoneesta palatessani huomaan jonkun pudottaneen kirjekuoren postiluukustani. Pudottaja on ollut ammattilainen; en kuullut luukun edes kolahtavan. Poimin kuoren varovaisesti maasta - siinä lukee nimeni ja käsiala on, arvaten, naisen. Tunnistan sen heti - se on Annan kätten työtä. Olinkin jo pidemmän aikaa arvellut naisen työskentelevän jollekin isommalle organisaatiolle. Hän on ammattilainen, eikä helposti paljasta itseään, mutta se tiuha juokseminen firman kopiokoneella ei jäänyt harjaantuneelta silmältäni huomaamatta. Hän on luultavasti asentanut laitteeseen jotain, mikä antaa tietoa muiden kopioinneista. Sietämättömän ovelaa.

Vien kuoren työhuoneeseeni ja avaan sen varovasti hopeisella kirjeveitselläni. Sisältä putoaa yksinkertainen, konstailematon kutsukortti. Anna ja hänen poikaystävänsä järjestävät seuraavana iltana tupaantuliaiset ja minut on kutsuttu. Naurahdan ääneen - mikä petollinen nainen! Hän haluaa tavata minut talossa, jossa asuu viattoman peitemiehensä kanssa. Häpeilemätöntä, mutta rakastettavaa! Hyräilen pukeutuessani tyköistuvaan pikkutakkiini ja suoriin housuihin. En laita kravattia tänään, haluan näyttää korostetun rennolta.

Otan taksin lennosta kotitaloni ohittavalta, vilkkaasti liikennöivältä kadulta. Kuski nyökkää kuultuaan ohjeeni (hän istuu tiukasti asennossa - entisiä armeijan miehiä?) ja kaasuttaa moottoritielle. Rentoudun Mercedeksen takapenkillä ja lasken käteisvarani. Niitä on perin vähän; onneksi seuraavana päivänä on luvassa uusi talletus "firmalta".

Taksi jättää minut Casinon oven eteen ja tarkistan ulkopuolella sen peili-ikkunoista, että kampaukseni on kunnossa. Muistutan erehdyttävästi Clark Gablea, nuorilla päivillään. Paitsi että olen komeampi ja... Vaarallisempi.

Astun sisään Casinon ihmisvilinään, keskelle iltapuettua lammaskatrasta. Joku vanha leidi korottaa innoissaan äänensä ja kolikkojen kilinä täyttää aulan. Suon itselleni hymyn - mikä minä olen kieltämään sitä vähäistä jännitystä tavalliselta kansalta. Tilaan tiskiltä viskin, ilman jäitä ja maistan sitä kielelläni. Vahva, humaltunut maku täyttää suuni. Tästä tulee hyvä ilta.

Kierrän jonkin aikaa ihmisten keskuudessa ja kokeilen ajan kuluksi muutamaa peliä. Lopulta päädyn istumaan ikkunapöydän upottavalle sohvalle, vastapäätä viehkeää ladya. Hän puhuu ulkomaalaisella korostuksella - luultavasti venäläinen aristokraatti. Miten kauas niistä ajoista onkaan tultu... Muistan elävästi Diavan ja hänet kuumat, vaativat suudelmansa, punaisella kadulla opitut.

Pidän yllä kohteliasta keskustelua ladyn kanssa. Hän esittelee itsensä venäläisellä nimellä, ja jättää kohteliaasti tittelin pois. Tiedän, ettei se ole hänen oikea nimensä, mutta en välitä - en minäkään käytä omaa nimeäni. Nainen on kiinnostunut minusta, huomaan sen hänen viettelevästä,korostetun avonaisesta tavastaan istua, hitaasta ylähuulen lipomisesta. Hän siemailee juomaansa (shampanjaa - ostan aina parasta ladyille) pitkään ja hartaasti, niin kuin ei olisi ennen juonut sellaista. Ammattilainen, mutta ei niin korkealla kuin minä.

Leikittelen hänellä kuin kissa hiirellä; puhun tavallisista asioista, mutta annan rivien välistä ymmärtää, että johonkin olisi mahdollisuuksia. Hän tarttuu jokaiseen koukkuun kuin viimeiseen oljenkorteensa. Kun kaivan korostetun hitaasti setelitukun taskustani, huomaan hänen silmiensä hohkaavan valoa. Niin, tiedän etteivät tarinat entisten maalaisaatelisten vähäisistä varoista ole liioiteltuja. Kun kello lyö isossa salissa keski-yötä olen ulkona Casinolta, jätettyäni hämmentyneen ja melkein vihaisen naisen pöytään istumaan. Minä en ole helppo pala.

Palaan kotiin linja-autolla, en halua kenenkään seuraavan minua. Sulaudun tavalliseen kansaan vaivattomasti, vuosien mukanaan tuomalla kokemuksella. Jään pois muutamaa pysäkkiä ennen taloani, kierrän korttelin ja harjoittelen väijytyksiä, vaikka kukaan ei seuraa minua.

Talon ovella olen törmätä naapuritalon nuoreen naiseen. Oliko hän odottamassa paluutani? Itkien, kiroten ylhäisiä naisia, jotka piirittävät minua? Hän jatkaa matkaansa sanomatta sanaakaan, ja hetken aikaa tunnen pientä surua murskattuani, taas, hänen unelmansa.

Sitten avaan rapun oven ja nousen kolmanteen kerrokseen.

Antero ulkopuolisen silmin

Antero on se mies, joka katselee työpaikalla alta kulmain, kopiokoneen varjosta. Se mies, joka puhuu yksikseen vessassa. Se mies, jonka seurassa kaikki tuntevat olonsa hieman vaivautuneiksi.

Antero on hieman sekaisin.

Lapsuus skitsofrenisen äidin hoivissa, isän ollessa teillä tietymättömillä, ei ollut niitä helpoimpia mahdollisia. Toisinaan äiti huusi, toisinaan itki, ja joskus kirkui Turkulaisen kerrostalon rappukäytävässä. Koulussa Antero oli "Hullu-Arska, jonka mutsi on skitso" ja kaveripiiri oli kovin suppea - suorastaan olematon.

Asumiskelvottoman kodin paikan otti paikalliskirjasto ja Aurajoen varren puistonpenkit. Antero luki paljon; jerrycottoneita ja jamesbondeja, Macleanin jännäreitä, historiallisia seikkailukertomuksia. Televisio tuotti seikkailusarjoja meren takaa, kunnes äiti eräänä päivänä viskasi toosan kolmannen kerroksen ikkunasta pihalle - ruudussa oli välähtänyt jokun isän näköinen mies.

Lastenkoti kutsui kaksitoistavuotiaana. Sosiaalityöntekijät olivat kovasti huolissaan pojan henkisestä tilasta; sellainen lapsuus voi saada aikaan mitä tahansa, he kuiskivat toisilleen ja kuskasivat Anteroa terapeutilta toiselle.

Kaikkien yllätykseksi Antero selvisi mielentilatutkimuksista ja terapioista puhtain paperin. Tohtorit luonnehtivat poikaa melkeinpä tylsän tasaiseksi, kaikinpuolin mallikansalaiseksi. "Ei sitä mikään vaivaa".

Eikä vaivannutkaan.

Antero nimittäin tiesi jo hyvin nuorena, miten käyttäytyä normaalisti. Sellainen kuuluu peruskoulutukseen. Normaaleita ei epäillä. Antero ei taipunut heidän testeissään. Ja vihdoin, kahdeksantoistakesäisenä maailmaan astui oman itsensä herra, atk-merkantti Antero Isopuro. Ja mies kulissien takaa.

Antero Isopuro, salainen agentti, hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta. Ja vakavasta skitsofreniasta kärsivä nuori mies.

Päällisin puolin Anteron elämä oli varsin tavallista ja rutiineja noudattavaa. Hänen päänsä sisällä, sitä vastoin, myllersi. Antero koki tavanomaisen elämänsä vain kulissina hänen varsinaiselle minälleen, brittiläiselle superagentille, jolle elämä on pelkkä suuri seikkailu.

Elämä jatkui tavallisella mallillaan - Antero teki muutaman vuoden ajan töitä paikallisessa atk-alan yrityksessä, ohjelmoiden ja suunnitellen. Noin puoli vuotta sitten hän teki ehkä elämänsä suurimman päätöksen ja vastasi kyllä "headhunterin" tarjoukseen vaihtaa työpaikka toiseen, hieman suurempaan atk-yritykseen, Pointin kaupunkiin, Isle of Saint:sille. Keskelle merta. Syvällä sisimmässään Antero koko työpaikanvaihtonsa siirtona entistä haastavampiin tehtäviin - pois syrjäisestä Suomesta keskelle kansainvälisen vakoilun kiehumapistettä, ei-kenenkään maalle.

Viimeisen parin kuukauden ajan Antero on työskennellyt nelihenkisessä projektiryhmässä, suunnitellen laajaa ohjelmistoa eräälle kansainväliselle pankille. Ryhmä on varsin tiivis kokonaisuus ja yhteishenki on, ainakin näennäisesti, korkealla. Antero on jo tehnyt päätelmänsä muutaman henkilön käyttäytymisestä.

---

Ja löytyihän se Janoksen raportti itse pelistä - se ei tosin välttämättä aukene niille jotka eivät olleet mukana itse pelissä, mutta kuvittelisin että noin puolet tämän blogin säännöllisistä lukijoista olivat. Nostalgiakyyneleet vierähtävät poskilleni.

Ensi kerralla kun näettä minut jossain tuijottamassa tyhjyyteen, älkää häiritkö.