Viiksimiehet tulevat

Istuimme rauhassa keittiössä litkimässä alle kymmenen euroa litralta kustantavaa, etäisesti eltaantuneelta vesijohtovedeltä maistuvaa punaviiniä, kun ovikello kävi.

"Täälläkö se on se vika?", kysyivät rappukäytävässä harhailevat, etäisesti televisiosta tutun näköiseset aikamiespojat, päällään entisen paikallisen puhelinkannatusyhdistyksen virkahaalarit.

"Teillä on se intternet rikki?"

"Ei bitti liiku, ei vapise kaapeli?"

"Tiedon valtatie, poikki on?"

"Ei tule netistä pornoa?"

Totesin, että näin on päässyt käymään - ei minulle, mutta sinne, missä tuo palvelin asustaa.

"Sehän on ikävää. Minä olen muuten Torsti, ja tuo on Kusti", totesi pidempi hiippareista, se jolla on mäyränruskea takkutukka.

"Minä olen siis Kusti", artikuloi se pyöreämpi, kuukasvoinen.

Suljin pojat komeroon, jossa ne mekkaloivat paremman osan alkuyötä ja huutelivat piuhaa esiin. "Tule, tule, tule, tule, kiltti netti. Ptrui!"

Ei netti tullut. Aamuyön pitkinä tunteina, jossain viinin ja väkevien välimaastossa, tulivat ulos komerosta jatkamaan kaurismäkeläistä supliikkiaan.

"Ei löydy nettiä."

"Nettiä löydy ei."

"Tarttee kutsua Elisa paikalle."

"Se on taas jossain."

"Kaikkien kanssa..."

"... Kaiken aikaa."

"Ihme luttunen. Heh."

"Heh heh."

Naurahdin kuivasti, join kolme nopeaa ja terävää, ja suljin hunsvotit takaisin komeroon. Naapurin katkeroitunut kirjailijanalku tuli tilittämään, että menestysromaanin loppuhuipennus oli silausta vaille valmis, kun piuha katosi. Kuvaili monisanaisesti mitä tekisi sille Elisalle, jos ei kohta tule takaisin. Kovin montaa kaunista sanaa ei kuulunut. Otimme sille.

Aamulla pakkasin vähät tavarani ja ostin menomatkan Kalkuttaan. En tule ikinä takaisin.