Viiksimiehet tulevat

Juuri nyt haluaisin pari tuhatta euroa ylimääräistä. Vaikka vähän enemmänkin. Enkä suinkaan maksaisi sillä asuntolainaa, vaan ostaisin miekkoja. Herranjestas. Minä ensteks. Mulle. Nyt. Pakko lotota ensi lauantaina.

Miekat ovat selvästi ikioma fetissini. Tällä hetkellä kodin seinällä killuu kaksi kappaletta Espanjasta hankittuja muka-toledolaisia turistimiekkoja - ne ovat ihan kivannäköisiä, mutta enimmäkseen siksi, että ne olivat ainoita joihin ei ollut kaiverettu jotain robinofsherwoodeja.

Mutta aito, käsin taottu miekka... Joudun kohta rullaamaan kielen sisälle suuhun. Näppäimistö kastuu.

Posted by: Merten / 09:52 0 comments

Internet Expo alkaa kait tänään - selailin eilen niiden sivuja ja mietin hetken aikaa josko sinne pitäisi mennä käymään. Sitten huomasin, että sisään pääsee joko ennakkoilmoittautumisella tai sitten jättämällä käyntikortin tiskille.

Hassua. Minulla ei ole vielä tämän firman käyntikorttia - edellisestä firmasta taitaa olla neljätkin erilaiset. Järjestäjät eivät välttämättä osaisi arvostaa konkurssiin menneen firman käyntikorttia, tosin. Eikä sinällään; ei siellä kauheasti ammatillisessa mielessä kiinnostavaa tavaraa tuntunut olevan. Dokumentin- ja tiedonhallinta ei nyt tällä hetkellä ole tapetilla - minä vain muuntelen heksaa ymmärrettävämpään muotoon. Jossain vaiheessa pitäisi varmaan verytellä muskeleita ja katsoa mitä uutta XML.n kanssa on viime vuosien aikana tapahtunut, ja määritellä taas joku protokolla. Tai en minä sitä määrittele, mutta jos kuitenkin katsoisin tarkkaavaisesti sivusta.

Mutta jos joku nyt sinne Expoon on menossa, niin käykää moikkaamassa Njetin porukkaa. Ohjelman mukaan Luhtalan Heikki puhuu ja demoaa Anvilin komponentteja. Minä kävin katselemassa sen esityksen joskus ennen kesää ja se oli silloin jo ihan vaikuttava.

Sitä paitsi, olen vieläkin äärettömän kateellinen Njetin toimistolle. Se on turhan hyvännäköinen.

Se lämmittää aina mieltä, kun toverit muistavat.

rtsp://sotv02.so-net.ne.jp/cmfan/bunen.rm .

Seuraa iltapäivän sillisalaatti.

Reko-setä (Njetistä tuttu) mainitsee sivulausessa WindowBlindsin. Tästä aasinsiltana: WindowBlindsiähän tekee firma nimeltä StarDock, joka tunnettiin aiemmin OS/2:lle tehdystä Galactic Civilizations-pelistään. Pelistähän on tulossa uusi versio WinTöötille. Saattaa se tulla muillekin alustoille, en muista tarkkaan kun en ole hetkeen seurannut.

Ovat muuten beta2-vaiheessa. Ja peli näyttää oikein hyvältä.

Comrad kehui. Ja kehumisella, jos jollain, saa minun huomioni puoleensa. Tack tack.

Ulkoasu on muuten yksi Bloggerin vakioista, ihan pikkuisen viritettynä - yksi niistä harvoista joita voi lukea itkemättä pieniä, raskaita kyyneliä. Fontti on sopivan iso ja muutenkin leiska on askeettinen. Jos jossain vaiheessa saan oman serverin pystyyn, pitäisi varmaan a) vaihtaa pois Bloggerista ja b) tehdä oma leiska. Ei se varmaan kauheasti muutu, tulee vain enemmän linkkejä ja tavaraa jonnekin muille sivuille. Ja toimiva kommentointisysteemi vaikka joutuisin, saakeli, koodaamaan sen itse.

Ja käyttöliittymistä aasinsiltana: kuulin uhkaavan ennakkovaroituksen, että minusta voi kohta oto käyttöliittymäsuunnittelija. Olen tässä kesän jälkeen koodaillut Servleteillä ja JSP:llä pilottiprojektiin jonkinlaista käyttöliittymänpoikasta ja selvästi tästä on urkenemassa ura. Pitää varmaan alkaa taas lukemaan Nielsenin palstaa (piruuttani, jos en muuten) ja kaivaa vanhat käytettävyysoppaat esille. Minä olen kuulkaa käynyt aiheen tiimoilta yhden kurssinkin ja tehnyt edellisessä elämässä firman intraan käyttöliittymän (tosin, lähinnä painostaen graafikkoa).

Se ei toki tarkoita, että tajuaisin käyttöliittymistä höykäsen pölähdystä. Täytyy varmaan tehdä taas jotain mikä näyttää Lynxillä hyvältä ja tyytyä siihen.

Jos jotain tuollaista ihan oikeasti toteutuu, niin sitä joutuu varmaan taas lähtemään työmatkalle, tällä kertaa Italiaan. Pelottaa, josko Bolognasta tulee minulle samanlainen musta aukko Euroopan kartalla kuin mitä Stuttgart on. Stuttgart... Maku, joka tuo mieleen muistoja. Stuttgart, Baijerin Helmi, jossa erehdyin luulemaan, että paikalliset ovat korvanneet kirkon päältä ristin Mercedeksen logolla. Eivät olleet - se kirkkomainen rakennus oli rautatieasema.

Se on kuulkaa niin, ettei ihminen voi kutsua itseään aateekoo-alan ammattilaiseksi, ellei ole viettänyt yötä erään kookkaan saksalaisfirman yhden jaoston serverihuoneessa, juoden jotain, mikä on paikallisten käsityksen mukaan omenamehua. Ja yöpynyt paikallisessa "hotellissa", joka matkatoimiston mukaan on "ihan kivaa keskitasoa" - ja josta tulee mieleen lähinnä huonot saksalaiset poliisisarjat. Ja jonka hanoista tulee, silloin kun tulee, ruskeaa vettä.

Sääli, ettei minulla ole edellisen päiväkirjan merkintöjä missään julkisessa levityksessä. Voisin linkittää tähän kohtaan useamman sivun verran vuodatusta.

Yhden käytännön neuvon haluan kuitenkin jakaa teidän, rakkaat lukijat, kanssanne - jos matkalipussa lukee Deutche BA (lienee joku British Airwaysin paikallisosasto), kipittäkää äkkiä vaihtamaan se. Onni on ikivanha Boeing 767, kuuma kesäpäivä, nahkaistuimet ja vieressä Helmut Kohlin kokoinen hikoileva liikemies juomassa tomaattimehua.

Siitä on leikki kaukana.

Minulla oli varmaan jotain oikeata sanottavaakin, mutta unohdin sen. Olkoon. Lopetetaan tunnelmapalalla, odotellen Röyhkän seuraavaa levyä.

Odotan muuten edelleen 3000:nen kävijän tunnustusta.

"Viiltävä tuuli käy aamuisin
kiiltävään porttiin ja koivuihin"

- Zen Cafe / Aamuisin

Vietin juuri puolitoista tuntia HKL:n palvelupisteen jonossa hakemassa matkakorttia. Voisi luulla, että olen täynnä pyhää vihaa ja oikeutettua ärtymystä. En ole. Kun kävin hakemassa 8.26 vuoronumeroni ja huomasin sen olevan 179, ja tiskillä oli vuoro numerolla 54, aamuaikatauluni muuttui. Oikeastaan, olin jo ennakoinut tilanteen - olen viimeiset kolme vuotta kulkenut opiskelijalipulla ja käynyt uusimassa kantakortin elokuun lopussa. Sitä elää ja oppii, tai ei elä pitkään.

Menin pitkälle aamukahville ja luin kirjaa eteenpäin. Kun kaupat aukesivat, kiersin Tunnelin Anttilan, Kirjatorin, Sokoksen levyosaston ja Tunnelin Levyn näyteikkunan (ne kun avaavat liikkeen vasta paljon myöhemmin). Seisoskelin rauhassa aseman edessä tupakalla. Pariinkin otteeseen.

Minun vuoroni tuli vähän ennen kymmentä. Ja miten minä voin olla vihainen palveluhenkilölle, joka on ollut aamuseitsemästä töissä, saanut luultavasti kuulla vittuilua koko aamun, jolla oli sillä hetkellä jonossa kaksisataa muuta ihmistä - ja joka jaksoi siitä huolimatta olla iloinen. Palvelualtis. Kaikinpuolin miellyttävä.

Ei minun aamuni siitä sanottavammin huonontunut. Parantui vaan.

Joku nokkela haluaa varmasti tässä vaiheessa sanoa, että matkakortteja saa tilattua netistä. Tiedän - kokeilin jopa. HKL:n systeemi ei vain ollut kauhean hyvä, koska sen verkkopankkiyhteys ei toiminut, ainakaan Nordean suuntaan. Jälkimmäinen kertoi tylysti, että sopiva cookie on joko lopettanut voimassaolonsa tai sitä ei ole - ja kun minulla meni hakemuksen täyttämiseen noin minuutti, niin en oikein usko että sitä se cookie oli expiroitunut (anglismi - kun en keksinyt hyvää suomennosta). Ei toiminut Mozillalla, ei Operalla, eikä edes IE:llä.

Voi olla, että vika on sittemmin korjattu. Ei kauheasti auta, kun kortin toimitusaika postitse on viikko ja minun pitää saada moinen nyt eikä heti - kantakortti lopahtaa kuun lopussa, kuukausilippu sitä aiemmin.

Aamu oli siis yhtä hallittua riskiä. Olen ylpeä suunnitelmallisuudestani. Isona minusta tulee kunnallisvirkamies.

Mistä tulikin mieleeni - jos minun pitäisi näin äkkiseltään poimia yksi asia, josta haluaisin antaa piiskaa päättäville elimille, niin se on terveydenhuolto ja etenkin sen psyykkinen puoli. Lempi-inhokkisanani on avohoito. Tiedättehän, hoitomalli, jossa vain vähäisistä psyykkisistä ongelmista kärsivät ihmiset passitetaan reseptin kanssa apteekkiin ja ohjeistetaan syömään pillereitä. Tervetuloa kerran kuussa puolen tunnin juttutuokioon vastaavan hoitajan kanssa. Kyllä se siitä.

Aamulla HKL:n palvelupisteessä seikkaili nainen, joka ei selkeästi ollut oikeassa paikassa - oikea paikka olisi ollut sellainen, jossa saa hoitoa ja jossa on toivoa vielä joskus päästä kiinni elämään. Väärä paikka on sellainen, jossa joutuu jonottamaan, vaikka ei oikein ymmärrä jonotusnumeroita, ja jossa salin täyttäää vaivautunut hiljaisuus, kun ihminen puhuu itsekseen ja on hävittänyt jotain. Jossa vaivautunut hiljaisuus muuttuu melkein tyhjiöksi, kun toinen sanoo ääneen: "Multa meni näkö, mutta nyt se tuli takaisin kun söin pillerin".

Minä olin hiljaa ja varmistin, että ehdin omalla jonotusnumerollani luukulle ennen kuin nainen ehti siihen puhumaan asiakaspalveluhenkilölle. Hymyilin vaivautuneesti, kun asiaskaspalvelija selitti (kärsivällisesti), että numero kolmesataaseitsemänkymmentäneljä tarkoittaa jonossa olevan noin kaksisataa ihmistä ennen kuin tulee oma vuoro.

Hävettikö? Jälkeenpäin aivan helvetisti. Vedin tupakkaa kuin hiilivoimala hiiliä, koska tupakka, jollain tavalla, antaa turvallisuudentunnetta. Tupakka on kuin tutti. Kun polttaa tupakkaa, ei häiritse, koska savun taakse voi kätkeä oman avuttomuutensa.

Sitä voi vain toivoa, että kun lievä psyykkinen oire iskee omaan päähän, se iskee niin, ettei tajua ulkomaailman suhtautumista. Pahinta olisi tajuta ja hävetä, syyttä, sitä mitä on.

Kuunnelkaa nyt. Nää on tärkeitä asioita. Mä kirjoitin tätä juttua mielessäni koko kävelymatkan keskustasta Viisikulmaan.

(Kymmenen uutisissakin on loppukevennys. Sen tarkoituksena on varmaan rauhoittaa katsojaa joukkotuhouutisten jälkeen, jotta voi vapautuneena katsella mainosten ilosanomaa ennen maikkarin säätä ja urheiluruutu-kopion alkamista.)

Suuri Sosiaalinen Ajattelija osti kaksi levyä; Zen Cafen sinkun ja Ismo Alangon uuden levyn - niistä tarkemmin roklinnussa, jos levyt antavat siihen aihetta.

Koska tämä päivä menee näemmä iloisesti heksalukujen maailmassa, vältän valottamasta tylsää elämääni, ja valotan sen asemesta sotahistoriaa. Tuli ostettua pari päivää sitten Iron Cross -lähdekirja. Siispä ohessa aiheesta edes etäisesti kiinnostuneille muutama linkkivinkki:

Third Reich Factbook
Panzerdiesel
Uboat.net
Feldgrau
Axis biographical research

Ja jotta ei menisi ihan yksipuoliseksi, niin:

Russian battlefield

Nyt kun löytäisi vielä saitin missä olisi tarkkaa dataa aseistuksesta ja mahdollisesit yleisinformaatiota liittoutuneiden joukoista.

Joillain ihmisillä on kyllä liikaa aikaa, kun ovat saaneet noin massiiviset saitit tehtyä. Pitää ihan nostaa hattua.

Ja jotta kiitos menisi sinne, minne kiitos kuuluu, kävin täydentämässä uuden koneeni linkkivarastoa Taivaansudesta. Vielä pitäisi etsiä netistä muutama hyvä paikka, jotka joskus olivat linkkikokoelmassani.

Tämä lienee vanha, mutta minulle uusi: Villainsupply.com. Menee samaan satunnaisesti naurattavaan kastiin evil overlord-juttujen kanssa.

Onneksi olkoon, Tampere. Jotain yliopistolla onnesti, taas.

Jotenkin minulla on sellainen kutina, että olen kohta korvia myöden veloissa.

"Images of perfection, suntan and napalm
Grenada - Haiti - Poland - Nicaragua
Who shall we choose for our morality
I'm thinking right now of Hollywood tragedy

Big mac: smack: phoenix r: please smile y'all
Cuba, Mexico can't cauterize our discipline
Your idols speak so much of the abyss
Yet your morals only run as deep as the surface"

- Manic Street Preachers / IfwhiteAmericatoldthetruthforonedayitsworldwouldfallapart

Huomaan, että olemme kahden kävijän päässä kolmentuhannen innokkaan seuraajan rajasta. Tämä saa sisälleni aikaiseksi lämpimän tunteen, joka ei johdu siitä, että olisin laskenut housuihini. Pitäisi varmaan taas metsästää juhlakävijän henkilöllisyys selville ja tarjota kahvit tai jotain, jos ko. henkilö on edes etäisesti tuttu (ja vaikkei olisikaan) ja asuu jossaiin täälläpäin. Kahdestuhannes kävijä oli muuten Satu, joka ei ole vieläkään saanut päiväkahvejaan. Yritin kyllä korvata em. erheen aiheuttamalla pelissä mahdollisimman paljon traumoja. Olen sillä tavalla reilu jätkä.

Viikonloppuna ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, onnistuin jopa nukkumaan puolentoista tunnin mittaisen sähkökatkon ylitse. Luin kirjaa, tein pari hahmoa, surffasin jonkin verran netissä. Siinä ne pahimmat poikkeamat rutiinista.

Olen muuten ollut parin viikon ajan kuuntelematta musiikkia työmatkoilla. Tänään kuuntelin, ja kieltämättä vaikutus oli melkoinen, kun Manic Street Preachers aloitti kappaleensa herkällä lainauksella:

"The court has come. The court of the Nations and into the courtroom will come the martyrs of Majdanek and Oswiecim. From the ditch of Kerch the dead will rise, they will arise from the graves, they will arise from flames bringing with them the acrid smoke and the deathly odour of scorched and martyred Europe. And the children they too will come, stern and merciless. The butchers had no pity on them. Now the victims will judge the butchers. Today the tear of the child is the judge. The grief of the mother is the prosecutor."

Enkä minä edes tiedä mistä tuo on. Hävettää. Onneksi se menee nopeasti ohitse.

Äh, tietty. Ne ovat keskitysleirejä.

"Sinä tanssit kuunvalossa
ilman vaatteita
tanssit metsästäjän tanssin ja minä olen saalista
olen valmis luopumaan
sinä pakotat katsomaan
kun sydämeni sykkii käsissäsi merkkinä voitosta

sinä juot minun vertani
sinä syöt minun lihaani
sinä tanssit edessäni, kirjoitat
sivun käärmeiden historiaa

valehtelijat valehtelevat
luovat uuden sivun käärmeiden historiaa"

- Kotiotellisuus / Käärmeiden historia

Se on kuulkaa sillä tavalla, herrasväki, että nyt on aamuyö ja minulla on aivan helvetin tylsää. Joten eiköhän puhuta taas blogeista, verkkopäiväkirjoista ja weblogeista.

Blogit ovat julkaisukanavana siitä mielenkiintoinen ilmiö, että ihminen niiden takana voi pysyä aika pitkälle anonyyminä. Ja kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, kunhan ei mene mainostamaan tekstejään ihan lähimmälle toveripiirille.

Olen usein leikitellyt ajatuksella virtuaalipersoonan takaa kirjoittamisesta - niin kirjoitus- kuin eläytymisharjoituksena. Se ei välttämättä olisi eettistä, reilua tai edes kauhean hauskaa, mutta mahdollisesti opettavaista. Jos nimittäin ottaisi jonkun mahdollisimman paljon itsestään poikkeavan roolin ja yrittäisin pysyä siinä, välttäen liiallisia ylilyöntejä. Katsoisi kauanko ihmiset ottavat tosissaan.

Jos minun pitäisi valita moinen roolihahmo itselleni, ottaisin varmaan jonkun menevän ja nuoren IT-alan onnistujan. Tiedättehän, sellaisen joka saa liian nuorena ja liian paljon, jolla on ikäisekseen liikaa rahaa ja joka käy ravintoloissa, joilla on mainos City-lehdessä.

Muinaisella 80-luvulla niitä kutsuttiin jupeiksi. 90-luvulla ne olivat konsultteja. Nyt ne ovat... Niin, mitä ne nykyään ovat? Onko niillä mobiilifirma? En tiedä. Rytsölöiden nousun ja laskun jälkeen en ole juurikaan seurannut asioiden kehitystä. Ja niitä velikultia nyt ei voi tuohon kategoriaan laskea - en minä osaa kuvitella ketään, kenen kanssa olen myynyt hodareita aamuyöllä Hesperian edessä, jupiksi. Rajansa mielikuvituksellakin.

Silti, saattaisin silti kokeilla moista - ellen olisi mennyt tässä ja nyt horisemaan juttua koko kansan luettavaksi. Blogikansan muisti on tunnetusti pitkä ja archieve-urleilla varustettu.

Sitäpaitsi, minä hajoaisin täysin jos rasvainen juppi-minäni alkaisi saada tytöiltä fanipostia.

Onnellinen uni loppui aamuseitsemältä puhelinsoittoon, joka voidaan hyvin luokitella "Onks tyyny hyvin?"-kategoriaan. Lienee sanomattakin selvää että olin kaikinpuolin kiitollinen sille, joka keskeytti maailmanvalloitusuneni. Se ei tosin estänyt minua pyörimästä sängyssä vielä kolmea tuntia. Näinä aikoina saa nukkua niin harvoin yli seitsemään, että jokaisesta kerrasta täytyy ottaa kaikki irti, vaikka hiki tulisi.

Ja tulihan sekin. Vielä ei ole syksy.

Taivaan syvyydet tuntuu yhtä hyvältä kuin Vingen ensimmäinenkin kirja, ainakin alun perusteella. Minulla voi taas seuraavan viikon ajan olla vaikeuksia käydä nukkumaan säädylliseen aikaan. Olen ollut laiska lukija viimeisen muutaman vuoden ajan, mutta kesällä olen taas päässyt vanhaan tahtiin kiinni.

Aamun hämmennys; Eminemin Without me kuulostaa oikeasti hyvältä kappaleelta. Näin aikoina, kun MTV on mustan roskamusiikin (musta musiikki ei ole roskamusiikkia - mutta tämä uudempi musta musiikki, r&b vai miten sitä nyt kutsutaankaan, on aivan kammottavaa soosia) läpeensä saastuttama, tuntuu omituiselta kun huomaa jonkun hip hop -artistin tekevän oikeasti hyvän kuuloista musiikkia. Olkoonkin että se on valkoisen pojan kikkelinmittausmusiikkia.

Pitää varmaan mennä ostamaan Igorin kullasta leveä kaulaketju, isoja sormuksia ja kultapaikka hampaaseen. Word.

Jahans. Arkistot heittävät taas hevonpyllyä. Toivottavasti Lasu saa toimiston verkkoinfran äkkiä kuntoon ja minä saan jonkinlaisen serverin pystyyn, ja kokeilemaan vaihtoehtoja bloggerille.

Joskus tulee eteen sellaisia iltoja jolloin kaikki onnistuu.

Tämä ilta oli yksi niistä. Olen aivan liian väsynyt jaaritellakseni pitkään, mutta sanottakoon nyt seuraava: kävin vetämässä peliä kutsuvieraana. Onnistuin yllättämään pelaajat pelkästään saapumalla paikalle. Peli toimi kuin Buick ja aikataulutukset menivät nappiin. Pelaajat olivat hyviä. Minut kutsunut pelinjohtaja (joka toimi ns. kakkosena) oli oikein mainio. Pelin taustat olivat hyvät.

Sanalla sanoen, kaikki vain toimi. Kuin hyvin rasvattu koneisto.

Minä olen aina otettu kun joku pelaaja toteaa jälkeenpäin "ettei pysty enää nukkumaan ikinä".

Silmät eivät enää pysy auki. Onnellisen unta.

Kuumuus jatkuu. Minulla on taas nihkeä olo, joka ei kauheasti parane kun tiedän ettei tänään pääse kauhean aikaisin kotiin. Kyllä nyt ovat hyvät perspirantit kovassa huudossa.

Tätä päivää on värittänyt sähköpostikeskustelu Eemelin, tuon Tampereen lahjan maailmalle, kanssa. Olen aivan varma, että Eemelillä on joku salainen agenda, koska tämä on nyt ainakin kolmas kerta kun herra onnistuu pelastamaan jo etukäteen tuhoontuomitun päiväni. En minä sitä muuten kehuisi, mutta olen heikkona blondeihin, jotka pitävät Röyhkästä.

Siis... Naisiin. Minähän olen tälläinen punaniskainen ja suoraselkäinen hetero, joka on niin täyteenladattu ennakkoluuloja ettei suostu edes menemään julkiseen miestenvessan, jos siellä on joku muu. Kyllä jämpti on näin. Ikinä en ole miestä pussannut, paitsi Demoss:ta, mutta silloin oltiin kännissä ja sillä oli pitkä tukka. Meillä ei homostella kuin juhlapyhinä. Ettäs tiedätte.

Älä nyt vaan, Eemeli, ala käyttämään hametta. Voisin joutua tarkistamaan kantaani.

(ei pitäisi ikinä kirjoittaa mitään kuuden tunnin aktiivisen koodauksen jälkeen)

Toinen päivän valopilkku on löytyy tuolta vieraskirjan puolelta.

Kävin eilen ostamassa itselleni lukemista, Vernon Vingen Taivaan syvyydet-kirjan. Luin viime vuoden puolella edellisen miehen suomennetun kirjan, Linnunradan ääret, joka oli perin vaikuttava. Toivottavasti tämä on vähintään yhtä hyvä.

Vaikka tykkäänkin yleensä lukea fantasian ja kevyscifin alkuperäiskielellä, niin tälläisten kirjojen kohdalla on pakko tehdä poikkeus - minä en pysty kauhean teknistä scifiä lukemaan englanniksi, en sitten millään. Etenkään jos kirjoittajana on tietotekniikan professori ja kybernetiikan tuntija.

Kylläpä nyt on sosiaalinen olo - kavereiden kanssa tulee viestittyä sähköpostitse ja kun ei, niin silloin luetaan scifiä. Liityn varmaan kohta johonkin Star Trek-klubiin ja alan kasvattamaan partaa, lopetan suihkussa käymisen ja ryhdyn ei-omaehtoiseen selibaattiin.

Jaa, minä ennakkoluuloinen, vai? En helvetissä.

"Sinä olet sillä tavalla niin viaton
että uskot aivan kaiken mitä minä sanon
sinä uskot jos kerron että oot kaunis
ja se on totta en minä valehtele
mutta paljon on kiinnostavampaa se,
miksi minä sen sinulle kerron"

- Zen Cafe / Älä tee

Kaivoin pitkästä aikaa Zen Cafen levyt esille, ehkä sadaakseni taas jotain tuntumaa yhtyeeseen ennen uuden levy ilmestymistä, tai ehkä sen takia että olen taas kolunnut levyhyllyni lävitse. Musiikkipainotteiset höpinät sopisivat ehkä paremmin roklintuun, mutta koska kyseessä on vanha levy, niin menköön tänne.

Täytyy myöntää, että minulla meni kauan ennen kuin opin pitämään Zen Cafen edellisestä levystä. Luulen että se johtui Samuli Putron hienovaraisesta, mutta selkeästi linjanmuutoksesta tekstityksessä. Tai ei, ei se linja ole muuttunut - se on vain mennyt syvemmälle. Oikeastaan levyjen tekstimaailman liikkuvat jännästi pareissa; ensimmäinen ja kolmas levy ovat aika rokkia ja sanoitusten puolesta maalataan enemmän mielikuvia - nostalgisia sielunmaisemia lapsuudesta, lauletaan muista ihmisistä ja niin pois päin.

Toinen ja neljäs levy tuntuvat taas paljon henkilökohtaisemmilta. Idiootilla aiheiden käsittely on vielä jotenkin etäistä, mutta sitä on olemassa. Henkilökuvat (varsinkin omakuvat, tai niin luulen) vedetään reippaasti huumorin puolelle, eikä niissä mennä kauhean syvälle.

Sitä vastoin, uusimmalla (vielä tätä kirjoittaessa) levyllä on muutama kappale, joilla tunkeudutaan ihan oikeasti syvälle ja ollaan rehellisiä, eikä kaunistella. En ole varma onko kyseessä Putron itse- vai ihmistutkiskelua, mutta helvetin osuvasti se tekstittää.

Teksteistä nostaisin erityisesti esille sellaiset valioyksilöt kuin Älä tee, Kannattaako tunnustaa jos pettää ja Monta kertaa. Ne eivät ole mitään syväluotaavia psykoanalyyseja, mutta ainakin minun on helppo samaistua, jos ei nyt tapahtuneeseen, niin tilanteeseen yleensä.

Jaa. Ehkä se oli vähän kuivasti sanottu - minulla ei, valitettavasti, ole pohjaa lähteä kunnolla analysoimaan kenenkään tekstejä. Ylipäätään tekstien analysoiminen on jokseenkin turhaa - kuten Ismo Alanko taannoin Soundissa sanoi, tekstejä ei voi ymmärtää väärin; ne voi ymmärtää vain oikein. Laittamattomasti sanottu.

Tero Valkonen (muistaakseni, mutta muistini on aika hatara) analysoi joitain tekstejä menneinä vuosina Rumbassa. Vaikka palsta oli sinällään ihan mielenkiintoinen, sen lukeminen aiheutti minussa jonkinlaista säälinsekaista tunnetta.

Ei sillä, etteikö analyysien lukeminen olisi joskus ihan hauskaakin. Sen kunniaksi:

- Tero Valkosen seminaarityö.
- Nina Kivisen pro gradu Kauko Röyhkästä.
- Mikko Pöntyksen pro gradun tiivistelmä. Röyhkää, edelleen.

Band of brothers jatkui laadukkaana, vaikka vuorossa oli vaikea keskitysleiri-jakso. Vaikea jakso katsojille, mutta etenkin tekijöille, aiheensa puolesta.

Lopputulos oli, jos ei nyt äärimmäisen hyvä, niin aika hyvä - sarja piti dokumentinomaisen lähestymistapansa, eikä sortunut liialliseen yritykseen tai osoitteluun.

Jos minä jotain kaipaisin, niin samanlaista sarjaa sodan toisten osapuolien, lähinnä saksalaisten, näkökulmasta. Rautaristi ja Stalingrad keskittyvät itärintaman taisteluihin ja yksittäisten sotilaiden selviämiseen ja antavat kovin vähän tilaa vastapuolelle. Band of brothersissakin, vihollinen on aika pitkälle kasvoton, mutta sen olemassaolo korostuu tietyissä kohdissa, kuten esimerkiksi keskitysleirejä kuvattaessa. Olkoonkin, että ne olivat olennainen osa niin kirjan ja sarjan kuvaaman yksikön sotaa, kuin koko sotaa ylipäätään, en pysty karistamaan tunnetta siitä, että saksalaisia taas tietyllä tapaa demonisoidaan. Sitä ei varmasti ole ollut tarkoitus, mutta kun viholliseen kiinnitetään dialogissa eniten huomiota silloin kun kyseessä ovat keskitysleirin vartijat (joiden tekoja ei kyllä taidettu liioitella - ihminen on siitä kumma eläin, että sen mieli on niin kovin, kovin sopeutuvainen, etenkin huonossa mielessä).

Toisaalta, jakson alussa veteraanit puhuivat vihollisistaan varsin järkevästi. Ylipäänsä, peloistani huolimatta, alun veteraanipuheet ovat olleet olennainen osa sarjaa. Lisäksi on hyvä, että sarjassa on otettu huomioon myös se, miten sodan raadollisuus vaikuttaa liittoutuneidenkin sotilaisiin - satunnaiset antautuneiden sotilaiden teloitukset ovat selkäpiitä karmivaa katsottavaa, mutta tärkeä osa sarjaa. Se demonisoi saksalaisia huomattavasti vähemmän osoittamalla mitä jälkeä sota saa ihmisessä aikaan, puolesta riippumatta.

En muista koskaan kehuneeni mitään televisiosarjaa, tai edes elokuvaa, näin paljoa. Ehkä siksi, että hyvät sotaelokuvat tai -sarjat ovat niin harvinaisia ja jaksan aina pahoittaa mieleni kaiken maailman sotamiesryaneista, joissa lupaava alku onnistutaan jossain vaiheessa vesittämään muutamalla pikkuseikalla.

Minun pitäisi todellakin saada aikaiseksi jo vuosia suunnittelemani kampanja toisesta maailmansodasta ja saksalaisten näkökulmasta. Se olisi opettavaa - ei hauskaa, mutta opettavaa.

Päätin heittäyä boheemiksi. Tai pikemminkin villiksi ja vapaaksi kaupunkilaiseksi, sellaiseksi, joka tekee mitä haluaa, missä haluaa ja milloin haluaa. Päätin viettää pitkän lounastauon ja lähdin elokuviin.

Se hyvä puoli näissä keskustatoimistoissa on, että leffateatteriin pääse alle kymmenissä minuutissa - ja vapaa työaika suo moiseen kulttuuriharrastukseen mahdollisuuden.

Ensimmäisenä vaihtoehtona oli Mullholland drive, joka kuitenkin alkoi liian myöhään ja olisi kestänyt kaksi ja puoli tuntia. Kakkosvaihtoehtona oli Minority report, joka tosin joidenkin henkilöiden mukaan on täynnä jenkkiasennetta yksityisyydestä ja muusta hutusta. Mutta sekin alkoi liian myöhään ja olisi kestänyt liian pitkään.

Joten ajattelin mennä katsomaan jotain aivotonta, mutta hauskaa hömppää. Nythän on kesä, ja sellainen sopii kesään kuin takiainen säärikarvoihin. Helppoa ja hauskaa.

Menin katsomaan Mib kakkosen.

Se oli aivan käsittämätöntä sontaa.

Minulle nousee mieleen kuva vanhasta nyrkkeilijästä, joka istuu hoitokodissa toipumassa vakavista aivovammoista ja kuolaa paidalleen. Sisään purjehtii lipevä manageri, joka heiluttelee dollaritukkoa ja sanoo että "Vain yksi matsi ja tämä kaikki on sinun."

Vanha nyrkkeijä seisoo kehässä ja kuolaa rintakarvoilleen. Joku nuori uroo takoo sitä kuin vierasta sikaa ja tekee miehestä kebabia niin että roiskuu.

Vanha nyrkkeijä makaa yksin kehässä, kuolaa poskelleen, kasana jossa ei enää ole ehjiä luita, vetäen viimeiset henkosensa, kädessään dollarinippu.

Jos joku elokuva voi olla väsynyt, niin MiB 2 oli juuri sitä. Niin väsynyt, ettei se meinannut jaksaa pyöriä koneessa. Niin väsynyt, että mainokset ennen sitä olivat väsyneitä ja huonompia kuin yleensä - ja se on jo aika huonosti.

Ei sillä, ettenkö minä olisi nauttinut olostani. Tauko päivässä pitää lääkärin loitolla.

Jos tuosta retkestä pitää tikulla kaivaa jotain positiivista, niin se Salomonin mainoksen taustakappale jää soimaan päähän. Pitäisi jostain saada se. Bändi on Crackout.

Tiedättekö mikä minua pännii? Minua pännivät letssingit.com:in kaltaiset sivustot, jotka kaatavat koko perkeleen Mozillan juuri kun olen saanut ennättysmäisen pitkän vuodatuksen kirjoitettua bloggeriin.

Aamulla, joskus kahdeksan maissa, luovuus sitten loppui ja draivi katosi. Huomasin äkkiä, ettei huvita panna tikkua ristiin minkään asian eteen - en edes jaksnut kaivaa inspiroivaa lukemista työmatkaa varten, vaan vietin metromatkan tuijottaen ikkunasta ulos. Nytkään ei tule mieleen mitään mistä kirjoittaa.

Mikä tietenkin on se paras aihe.

Verkkopäiväkirja on hankala media. Jos lähdetään siitä olettamuksesta, että itsensä julkisesti webissä paljastavien tarkoituksena on saada päiväkirjalleen jokseenkin uskollinen ja taajaan tapahtumia seuraava lukijakunta (tuntuisi loogiselta - en ymmärrä miksi joku kirjoittaisi verkkopäiväkirjaa, mutta ei haluaisi kenenkään lukevan sitä. Lisäksi verkkopäiväkirja on selkeästi suunnattu enemmän uskolliselle lukijakunnalle kuin satunnaisille selaajille), päästään hyvin pian suurten kysymysten äärelle. Tai pikemminkin suuren kysymyksen; miten ne lukijat saa palaamaan sivuille?

Yleisesti ottaen ihmisten elämä ei ole niin kauhean mielenkiintoista - ei ainakaan niin mielenkiintoista, että joku toinen jaksaisi päivästä toiseen lukea kahvinarkoosista ja siitä, miten vessa on vieläkin pesemättä. Verkkopäiväkirja, joka pyrkii suhteellisen tiiviiseen julkaisutahtiin, ei kanna kovin pitkälle pelkän arkipäiväisen kuvauksen avulla - harvemmin päivittyvä päiväkirja saattaa hyvinkin pysyä mielenkiintoisena, jos merkinnät kattavat pidemmän ajanjakson, ja siltä jaksolta poimitaan mielenkiintoisia tapahtumia.

Mutta tiiviisti päivittyvä päiväkirja vaatii jotain muuta pysyäkseen edes marginaalisesti kiinnostavana. Joko sitä, että päiväkirjaa pitävän ihmisen elämässä oikeasti tapahtuu taajaan asioita, joista lukijat ovat kiinnostuneita (sosiaaliporno toimii aina. Älkää väittäkö vastaan, tämä on todistettu), tai sitten sitä että kirjoittajan pään sisällä tapahtuu tarpeeksi. Jälkimmäisessä tapauksessa pääsemme ns. vollotuskirjallisuuden pariin, jossa epätoivoisen rakkauden kourissa riutuva sankari tai sankaritar jakaa tuskaansa maailman kanssa.

Toinen tapa tehdä arkipäiväkirjoista kiinnostavia, on pitää lukijat varpaillaan. Tämä on, loppujen lopuksi, helppoa, etenkin jos valtaosa lukijoista tuntee kirjoittajan muutenkin kuin kuvaputken välityksellä. Kun pitää merkinnät sopivan kryptisinä, mielellään lyhyinä ja muistaa lainata tarpeeksi usein moniselitteistä lyriikkaa (been there, done that), on koukutus aika hyvin hallussa. Jos soppaan lisätään vielä sopiva annos nihilismiä ja itsetuhoista mentaliteettia, lukijakunta pysyy kiinnostuneina pitkään - vähän niinkuin makkaratalon kulmalla seisova väkijoukko, joka hokee "hyppää, hyppää".

Yksi aivan oma lajinsa ovat toki ns. verbaalitykit - ihmiset, joiden elämä ei ehkä ole kauhean kiinnostavaa, mutta jotka osaavat pukea ne arjen pienen ilmiöt tarinoiksi. Aikoinaan netissä olleet (ja sittemmin kirjana julkaistut) Pasi Kiviojan legendat olivat varsin mainio esimerkki tälläisestä, vaikka ne olivatkin enemmän pakinoita kuin päiväkirjamerkintöjä. Arjesta kuitenkin löytyy loputon määrä absurdeja yksityiskohtia ja tapahtumia, joista taitava kirjoittaja saa helposti kasaan varsin viihdyttävän paketin.

Se paketti, tosin, harvoin kertoo kauheasti kirjoittajasta itsestään - mikä lienee usein ihan tietoinen päätös.

Sitten on tietysti niitä kirjoittajia, jotka eivät keksi mitään kertomista tylsästä aamustaan ja peittelevät sitä kirjoittamalla muka-syvällisen analyysin aikamme ilmiöistä. Kiitos ja näkemiin. Jos huomennakaan ei tapahdu mitään kiinnostavaa, käsittelemme varmaan verkkopäiväkirjoja, kirjoittajien identiteettiä ja kirjoittamista nimimerkin takaa. Tai sitten annan veikkausvihjeitä.

"Aah, lähdössä tähtiin
aah, jotka yhdessä nähtiin
sanoin "etkö seuraisi minua retkelle tälle?
hyvästit jättäisit elämälle"

maailma hukkuu hätään ja paskaan
eikä pelkoa torju ase paraskaan
tuletko mukaan jos lähtisin muille
planeetoille, tähdille, kuille

tiedäthän että se on unelmaa
ei muuten voi pakoon päästä maailmaa
tulisitko silti vaunuihin vaivaisiin
toivioretkelle taivaisiin"

- Eppu Normaali / Tähdenlennon tiellä

Eppujen Rupisia riimejä, karmeita tarinoita on muuten yksi merkittävimmistä kotimaisista levyistä. Osaksi sen takia, että se on rok, osaksi sen takia, että Syrjä saavutti tietynlaisen huipun sanoittajana tällä levyllä (sen jälkeen aihepiiri supistui kovasti), ja osaksi siksi, ettei kaikista sanoista saa selvää pirukaan.

Niin, ja tietysti sen takia, että tämä taisi olla ensimmäinen Eppu Normaali-levyni. Silloin en tiennyt, mitä tiedän nyt, mutta levy oli silti hyvä.

Nyt tiedän lähinnä sen, että toimistossa on taas helvetin kuuma. Ei tämä ole ihmisen paikka olla - ilma seisoo paikallaan ja tuntuu jotenkin painavalta. Iho on nihkeä, ja paita liimautuu selkään. Tulisi jo talvi.

Lähestyin Harn-kampanjan tiimoilta kolmea pelaajaa (ja koska osa teistä luuhaa täällä päivät pitkät - nyt on hyvä aika tarkistaa ne sähköpostit. Ties vaikka olisi ylläri odottamassa), ja lähestyn mahdollisesti myöhemmin kolmea-neljää muuta sankaria. Luovuus on huipussaan, jostain syystä. Istuin eilen koko illan koneen ääressä ja suunnittelin - paperille en saanut sanaakaan. On varsin mahdollista, että kuukauden päästä minulla on pääkopassani maailmoja mullistava peli, joka ei ikinä realisoidu. Näin on tiedetty käyneen ennenkin.

Oikeastaan, minulla ei ole tänään juurikaan muuta sanottavaa. Olen koodannut koko aamun eläimen lailla (ja kun en ole, olen pelannut eläimen lailla FreeCiviä). Pää on tyhjä. Onneksi on Eput.

Työkaverini, jolla on oma tuuletin, tulee kärsimään tänään vielä useista murhaavista katseista.

Blogger päätti taas lähettää vanhat horinat bittitaivaaseen. Jahka saan jostain sen serverin alle, harkitsen kyllä vakavasti jonkun toisen softan käyttöönottoa. Säätäminen ei aina ole kivaa.

No, itselleni en saa arkistoja näkyviin, mutta ehkä se Mozilla vain cachettaa niin kuin sillä tapana on.

"hikinen mies valuu kohti aamua
hengitys on kuin saatanan puhaltama
aamu on tehdas, joka valmistaa ääntä
viiltävää meteliä
ulkona on hieman viileä
mittari näyttää miinus sataa
kädet toteuttavat vallankumousta
variksenpelätin tanssii pakkasessa"

- Kotiteollisuus / Kivipää

Onnistuin pitkästä aikaa nukkumaan tänä aamuna pommiin. Perin hämmentävä kokemus; yleensä niin pedanttinen minä oli tainnut unohtaa laittaa herätyksen päälle, eikä edes ns. luonnollnen herätyskello toiminut.

Kun ehdin metrolle, hiki virtasi otsaa pitkiin silmiin, joita sitten kirveli. Metrossa mökötin ja näytin hampaita kanssamatkustajille. Tai ainakin mieleni olisi tehnyt näyttää.

Sain eilisiltana väännettyä statistiikan kuntoon ensimmäiselle hahmolle. Sen, ettei ole avannut pelikirjoja pariin vuoteen, huomaa - yhden hahmon säätämiseen meni melkein kolme tuntia. Katselin tosin samalla Good Will Huntingia, joka osoittautui taas varsin mainioksi elokuvaksi, ihan niin hyväksi kuin olin muistanut.

Niin, että Ripa - kun nyt kuitenkin tämän jossain vaiheessa luet, niin sulla on nyt hahmo. Vain pakki puuttuu.

Katselin myös pitkästä aikaa Campaign Cartographeria ja erityisesti Mappa Harnica -projektin tekemiä rakennuspaketteja. Perhana, että muutamat esimerkkikartoista näyttävät hyvältä.

Tosin, ei kauheasti huvittaisi maksaa viittäkymmentä taalaa softasta, joten odottelen taas alkuinnostuksen katoamista, jotta voin tehdä Rationaalisia Ostopäätöksiä (tm).

Ja nyt pitäisi varmaan sukeltaa takaisin JBossin ja JMS:n ihmeelliseen maailmaan. Pitäisi kohta lähteä kotia ja kaikkea.

Hidas sunnuntai. Olisi, oikeastaan, ihan tekemistäkin, mutta olen liian laiska aloittamaan. Pitäisi tehdä Harn-kampanjaan hahmoja, taustaa, juonta ja kaikenlaista.

Olen viime viikkoina (ja vähän aiemminkin) miettinyt, että voisin vihdoinkin tehdä jonkun yleishyödyllisen ohjelman ihan työn ulkopuolella. Pelottava ajatus. Jotta moiseen hulluun urakkaan ei tarvitsisi ryhtyä (vaan voisin muinakin viikonloppuina valittaa laiskuuttani ja tekemisen puutetta), yritin äsken puolen tunnin ajan etsiä vastaavaa softaa netistä. Menestys oli... Heikkoa. Ei auttanut Sourceforge, ei Freshmeat, eikä edes Jakarta.

Se mitä minä haluaisin tehdä tai löytää on lopulta hyvin yksinkertainen asia; värkki, jolla voisi tehdä indeksoidun hakemiston ja ylläpitää sitä. Indeksoinnilla tarkoitan sellaista perinteistä tietokirja-lähestymistapaa - aiheet jaotellaan alkukirjaimen mukaan.

Jos lähtisin moista tekemään itse, niin vääntäisin luultavasti itse indeksin xml:llä ja mahdollisesti dtd:llä tai schemalla määrittelyn. Sitten siihen päälle servleteiksi parsiminen ja sen päälle hyvin yksinkertainen selaus/päivitys -käyttöliittymä. Ei kuulosta kauhean monimutkaiselta, eikä varmasti olekaan - tulisipahan samalla harjoiteltua parsimista javalla, se kun on jäänyt vähän vähemmälle (kuten moni muukin asia).

Menisin varmasti muuten ali sieltä mistä aita on matalin ja käyttäisin jotain wiki-varianttia (eli JSPWikiä), mutta pari ongelmaa tulee heti mieleen:

- Puhdas xml on helppo parsia ja tallentaa toiseen muotoon (export)
- Puhtaaseen xml:ään on myös helppoa tuoda lisää tavaraa muutenkin kuin käyttöliittymän kautta (tekisi hirveästi mieli käyttää taikasanaa eräajo ja kuunnella miten ihmiset tukehtuvat pullaansa)
- Wikeillä ei automaattinen indeksointi onnistu.

En tiedä, katsoo nyt jaksanko alkaa pakertamaan jahka työkuorma vähän helpottuu. Tietysti, jos joku on sattumalta löytänyt jonkun vastaavan softan, saa hihkaista.

Ja niille, jotka Harnin jo tunteva - kyllä, HarnDexin kaltainen systeemi.

Maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta.

Sitä nukahtaa saunan jälkeen lastenhuoneen lattialle, irtopatjan päälle ja nukkuu puolitoista tuntia autuaan tietämättömänä maailman menosta. Sitten joku tulee herättämään ja sanoo, että patja tarvitaan vieraita varten. Puolustuskyvyttömänä kuin vastasyntynyt peura, jalat tutisten ja silmäluomet painavina kuin kuin kaksi kymmenen kilon jauhosäkkiä, sitä hoipertelee olohuoneeseen, jossa on televisio auki.

Televisioista päälle hyökkää valtava nenä, ja sen perässä nainen, jonka kasvoilla huokuu rakkaus voittaa-ilme - katsoo suoraan kameraan Kleopatransa takaa ja availee suutaan. Sitten se ääni tavoittaa korvat ja paha maailma sysää uneliaan, avuttoman mielen syvään kaivoon.

Celine Dion mainostaa televisiossa uutta levyään. Jossain kaukana uinuva rationaalinen mieli pysäyttää kädet juuri ennen kuin nämä yrittävät raapia korvia vereslihalle. Pakko päästä pois.Syvä voimattomuuden tunne valtaa ruumiin.

Maailmassa ei ole oikeutta.

Titanicin tunnussävelmä ei ollutkaan pahinta mitä julma ihminen voi saada aikaan.

Internet on rikki. Duuni.netistä puuttuu sisältö ja Harnforumkin on alhaalla. En uskalla tarkistaa muita palstoja joita seuraan kohtuutiiviisti, koska nekin voivat hajota. Ehkä minulla on kultainen kosketus. Siis:

"Ja Midas on hidas!
Se miettii yli yön.
Ja toisilla teettää likaisen työn.
Ja pääni mä siitä pantiksi lyön:
juuri hän tekee elämästä raskaan.
Vaikka Midas on hidas,
hän tietää sen:
kotieläin ja teuras on ihminen,
ja mihin kosketkin jäljiltä Midaksen,
aina isket kätesi paskaan."

- Juice Leskinen / Midas

On tietysti lohduttavaa onnistua, jos ei muussa, niin pahan karman levittämisessä. Se paha karma tulee varmasti tekemättömistä töistä; havaitsin, etten ole koskenut lopputyöhöni kohta kolmeen kuukauteen. Pitäisi varmaan antaa sillekin saattohoitoa, niin valmistuisi taas yhdestä koulusta. Eihän se iso homma ole; alle sata sivua tekstiä. Mutta kun ei jaksa. On paljon hauskempaakin tekemistä.

Lisäksi minusta tuntuu, että luottokorttifirma pissii silmään, mutta siitä huudan ja räyhään vasta kun olen varma asiasta.

Ai niin. Piti vielä sanomani, että vituttaa kuin pientä oravaa, jolla on pähkinät jäässä.

Ettei totuus unohtuisi.

"rauhattomuuden merenä
aaltoat joka suuntaan
päättyykö hiljaisuutesi nyt
vaeltaako henki tänne
rukoilen sinua Maria
anna minulle elämä"

- CMX / Marian ilmestys

Kyllä se on kuulkaa niin, että Aurinko on CMX:n vahvin levy, vaikka joutuukin kilpailemaan melkein kalkkiviivoille asti muutaman muun julkaisun kanssa. Tai sitten olen vain erinomaisen ihastunut ko. levyyn, kun en ole sitä pariin vuoteen kuollut. Nyt tuli lainattua se kirjastosta.

Ja kyllä, jos sinä, joka joskus tuon levyn minulta lainasit, palautat sen nyt saatat vielä säästää henkesi. Sama pätee myös siihen sankariin, joka on lainannut Röyhkän Jumalan lahjan ja siihen, jolla on mun puuttuvat Harn-kirjat. Vielä on aikaa ennen viimeistä tuomiota.

Auringon ja ainakin osan Harn-kirjoista voin ostaa uudelleen jos tulee pahoja vieroitusoireita, mutta Jumalan Lahjaa ei saa enää mistään. Ja olen kuulkaa etsinyt kissojen ja koirien kanssa.

Lähdin viikonlopun viettoon totaalisen tuskastuneena war-paketteihin (s'on niitä Java-juttuja) ja jboss-serveriin (kuin myös). Onneksi oli tarve lähteä kahville keskustelemaan pelistä ja pääsi karkuun, mutta maanantaina sama show odottaa. Maltan tuskin odottaa.

Niin, ja Lissu on minulle nyt siiderin lisäksi ison kahvin velkaa. Mitäs myöhästyi tapaamisesta - vaikka ehkä minulta löytyy hiukan myötätuntoa kun kuulin millaisia ratkiriemukkaita pyyntöjä työkavereilta/pomoilta tuli siinä vaiheessa kun toinen ilmoittaa että nyt alkaa loma. Minä en olisi välttämättä säilyttänyt kuuluisaa zeniläistä tyyneyttäni, vaan jakanut kaikkien pyytäjien kanssa avoimesti tuntemukseni siitä, että herrojen ja rouvien olisi syytä kalppia paikkaan missä aurinko ei ihan heti paista.

Mutta tämän vuoksi minä olenkin koodari enkä projektipäällikkö tahi järjestelijä. Meidän koodareiden ei tarvitse olla mukavia ja työkaverit tuovat ruokaa kahdesti päivässä, jotta me pysytään kiltisti kopeissamme.

Iltapäivälehden lööppi kertoi, että joku julkimo saa yllätysvauvan. Jäin miettimään, että mikä se sellainen yllätysvauva on. En päässyt eroon mielikuvasta, jossa julkkisnainen seisoo hämmentyneenä Rautatieasemalla ja luulee laskeneensa alleen, kunnes hämmästyy ja parkaisee ääneen:

"Ei helvetti. Se onkin lapsivesi!"

Lisäksi haluaisin todeta, että työmatkalla vastaan kävelevät ihmiset, jotka hymyilevät kuin Naantalin aurinko, ovat epäilyttäviä. Heräämisessä ei ole mitään hauskaa. Naama näkkärille, kele.

Treeneissä oli... Kolme pelaajaa. Minä mukaanlukien. Tosin, ne kaksi muuta olivat eri veikkoja kuin viime torstaina - meillä on siis peräti viisi aktiivista pelaajaa tällä hetkellä.

Ja kolme joukkuetta ilmoitettuna liiton sarjoihin. Ratkean kohta riemusta. Kesä ei ole mikään tekosyy, kun treenivuorot maksavat maltaita. Tuli hivenen kallis olo, pelaaminen maksoi taas varmaan lähemmäs sata vanhaa markkaa per mies.

Katsoin myös eilisen jakson Band of brothersia nauhalta. Näyttää siltä, että sarja jatkuu tyylikkääni loppuun asti - kaksi viimeistä osaa taitavat käsitellä lopputaisteluja Saksassa ja sodan päättymisen jälkeistä kasarmielämää. Jos ne onnistuvat vielä päättämään sarjan rauhallisesti, ilman mitään kauheaa loppurytinää, nostan hattuani.

Äärimmäisen positiivinen yllätys, koko sarja. Vaikka olen tainnut sanoa tämän ennenkin.

Ennen treenejä kävin lainaamassa toveri Nikkilältä (mies, josta nimi kertoo kaiken) peliporukan vanhat Harn-kirjat. Taas vierähti nostalgia-kyynel poskelta kaulukselle; muistan vieläkin elävästi miten joskus kesällä -93 kipitimme tukka putkella silloiseen citykäytävän GameWorldiin tuhlaamaan Nigulan palkkarahoja, ja ostimme kirjoja kahmalokaupalla. Äkillinen tuhlaustarve syntyi, kun kyllästys kaikenmaailman pilipalipeleihin oli ilmeinen, ja Maguksen (rauha sen sielulle, tai vastaavalle) kuudennessa numerossa ollut pitkä artikkeli Harnista iski kuin nippu nakkkeja tai sukallinen kaurapuuroa. Siis lujaa.

Hetkeäkään emme katuneet ostoksia. Etenkään minä, kun ne olivat Nigulan rahoja.

Vastaanpa Hinkulle mielummin tässä. Jostain syystä nuo Enetationin fontit näkyvät linukkeen Mozillassa niin käsittämättömän pienellä, ettei näe mitä kirjoittaa. Joten, clip clap, copypaste laulaa.

Minä olen, tunnetusti, aina jälkijunassa kun muodista on kyse. Kun muut käyttää jo 70-luvun diskohilettä, mulla on hädintuskin Torstain laskettelutakki.

Mutta, mutta... Kun puhutaan blogeista ja weblogeista, pitäisi erottaa taas väline ja sisältö. Blog tai Weblog nyt ei taida olla muuta kuin yleisnimi sille, että joku tuuppaa tekstiä muiden nähtäväksi verkkoon, tehden sitä joko julkaisusoftalla (omalla, bloggerilla, tai mitä näitä nyt on) tahi sitten ihan raa'asti käsipelillä. Minä en sinällään näe, terminä, weblogin olevan mitään muuta - se voi olla verkkopäiväkirja tai kommentoitu linkkilista, tai vaikka kamikazekokin päivittäinen reseptienjakopaikka. Siinä on minun mielestäni myös se lainalaisuus; tuottaa (jotain) säännöllisen epäsäännöllisesti päivittyvää muiden nähtäväksi verkkoon.

Se sisältöpuoli onkin sitten ihan eri juttu, ja sitä on vähän vaikeampi lokeroida, enkä sitä haluakaan tehdä. Se on jokaisen oma asia, että levittääkö vaatekaappinsa muiden nähtävksi, vai tyytyykö kommentoimaan jotain. Paitsi, tietysti, että minä mätkän siitä, että hirveän iso osa ihmisistä tuntuu tekevän jälkimmäistä, ja tekevät sitä kovin lyhyesti ja ytimekkäästi.

Mistä päästäänkin siihen (lievään) harmistuksen aiheeseeni; on jotenkin turhauttavaa törmätä kymmeneen sivuun, joista kahdeksassa on suunnilleen satunnaisgeneraattorilla tehty nokkela teksti saman linkin ympärillä. Tulee jotenkin samanlainen olo kuin viisi vuotta sitten, kun joka jätkällä oli perhanan hieno leiska kotisivuillaan ja sitten siellä jossain teksti "About: No, mä oon mä." ja sitten helvetinmoinen linkkilista perässä

Jaa. Mitähän tästä jäi käteen? Että joo, olen periaatteessa aivan samaa mieltä, mutta kaipaan sisältöä. Se on sitten ihan jokaisen oma asia, että haluaako sitä tuottaa - minä haluaisin myös farmariauton, rahaa asuntolainen maksuun ja isomman Cokiksen.

Ja nyt tämä poika lähtee hikoilemaan treeneihin.

Työpaikan takana, sisäpihan toisella puolella, asuu viulunsoitonopettaja tai -oppilas.

Jos ei asu, niin sitten minä soitan kohta eläinsuojeluviranomaisille. Ei kissallekaan saa tehdä ihan mitä vaan.

Niin joo. Sanoo hän, joka itse toimittaa roklintua. Ähäpähä, ehdinpäs sanoa ensin.

Mun nilkkaani sattuu. Joku potkaisi siihen.

"sanojen tehtävä välillämme
on piirtää vaikean maaston karttaa
voidella hetkien kruunupäät
lähettää roistot hirteen
sanojen varjot, pitkät ja väärät
ulottuu aikojen juurakoihin
niiden labyrinteissä hirviöt
heristää raskaita niskojaan

ja itse olemme ilmaa
jälkiä haamujen välillä
siltoja varjojen kulkea
yli lyijymerien
ja itse olemme kipinöitä
virvatulten nuotiolla
täynnä pieniä huokauksia
naulankärjillä tanssien"

- CMX / Iliman pielet

Täytyy tunnustaa, että minä en täysin ymmärrän joidenkin suomalaisten (tai ulkomaistenkaan) blogien tarkoitusta. Se, että minä en ymmärrä, ei toki ole uutinen - mutta avaudun silti.

Kun selaa näitä weblogeja (ovat ne sitten tehty bloggerilla tai jollain muulla työkalulla. tai perinteisesti hötömölöä editoiden), tulee sellainen tunne, että pääsee katsomaan samaa blogia miljoonaan kertaan. Värit ja leiska muuttuvat (ja ovat, yleisesti ottaen, kivan näköisiä), mutta sisällöstä ei muutu kuin lauserakenne, jos sekään.

Toisinsanoen.

Minä en ymmärrä blogeja, jotka tuntuvat olevan olemassa vain kommentoidakseen jotain linkkiä. Onhan se kivaa, että sellaisiakin on olemassa, mutta välillä tuntuu, ettei juuri muita olekaan. Joku nokkela surffaaja löytää uuden linkin (Jumantsuikka! Pähee linkki! Tätä ei oo kellään muulla! Mä olen eka! Vähänkö sataa propseja muilta!), laittaa sen omalle sivulleen, ja kun blogilista on päivittynyt kahteen kertaan, sama linkki, suunnilleen samoin kommentein, on kymmenessä muussa blogissa (ja perässä lukee via nakkiblogi, tietysti).

Ja sitten jatketaan samaa kaavaa hamaan ikuisuuteen.

Ihan oikeasti - ei minua kiinnosta tippaakaan miten nokkelasti ihmiset osaavat kommentoida jotain linkkiä. Minua kiinnostaa paljon enemmän se, mitä ihmiset kertovat itsestään ja tekemisistään, tunnetiloistaan, tavoitteistaan tai vaikka siitä että miten helvetin pahaa kahvia firman kaffemasiina tekee. Kun ihmiset nyt tuntuvat kuitenkin sisäistäneen äidinkielensä ja jonkinlaisen omitakeisen kirjoittamisen taidon, niin pitääkö sitä alikäyttää johonkin pariin lauseen kommenttiin? Jos verbaalimasturbaatiosta saa (ja kiitos kysymästä, minä saan, miljoona pientä, päivittäin) jonkinlaista tyydytystä, niin sitähän voisi vaikka... Kirjoittaa vähän enemmän? Vaikka sitten vähän harvemmin ja vähän enemmän.

Minä en vaan ymmärrä. Tai sitten olen käsittänyt uumediatyöläisten (kai kaikki bloggaajat on uusmediatyöläisiä? Älkää sanoko ei, tai minun maailmankuvani tulee ropinalla alas kuin Jerikon muuri ikään) jännittävän elämäntavan ihan väärin. Että ne tulevatkin aamukahdeksalta töihin, vetävät aamukahvit (kofeeinitonta, ei sokeria - terveydestä täytyy pitää huolta), koodaavat lounastaukoon (joka alkaa aina samaan aikaan ja joka vietetään samassa työmaaruokalassa, päivästä päivään, vuodesta vuoteen) asti, sitten lisää, lähtevät neljältä kotiin Keravalle ja viettävät illan katselleen Matkaa maailman ympäri ja Ylen uutisia.

Ettei ole mitään muuta mistä kirjoittaa, kuin ne linkit. Että elämän suola, todellakin, on se että löytää verkosta jonkun rasvanäppisen, Macromedian työkaluja taitavan taiteiljan uusimman, woo-hoo, spektaakkelin.

Minua kiinnostaisi paljon enemmän se lähikaupan vittumainen (anteeksi vain ranskankielentaitonikin puolesta) myyjä, tai naapuri joka alkaa poraamaan seinään sunnuntaina aamuseitsemältä.

Jaa. Ehkä minä vain tyydyn toteamaan, että ekshibitionismin ja sosiaalipornon kulta-aika tuli ja meni. Toisten elämään tirkistely on muutenkin likaista puuhaa. Tsot, tsot.

(Ei tämä oikeasti minua kauheasti ärsytä, mutta kun piti keksiä jotain sanottavaa. Muuten hajoaa pää.)

"Silloin asuin ullakkohuoneessa
Kuuma kesä ullakkohuoneessa
Kuuma kesä, toisilla lysti
Mutten ketään kaivannut, yksin
Tahdoin olla, mä halveksin ihmisiä"

- Kauko Röyhkä / Ulos ullakkohuoneesta

Kuumuus alkaa sulattaa aivojani. Ihmettelen vain miksi sulamisvesi tulee ulos päänahasta, eikä korvista.

Kirjoitan tuota pikaa eduskuntaan ja vaadin uutta lakialoitetta; jos toimistossa on yli 25 celsiusta lämpöä, ja ilma on kostea, ei töihin tarvitse mennä. Oikeastaan, työnantaja voisi kustantaa päivän terassilla.

Ei ole inhimillistä, tälläinen. En ole saanut tänään mitään aikaiseksi. Uuden koneen ja uuden selaimen bookmark-tiedostokin on niin säälittävän lyhyt, etten voi käyttää väsynyttä aikaani surffaamiseen. Istun siis, ja tuijotan ruutua zeniläisellä tarmokkuudella.

Nyt on sen verran kuttumainen ja rispaantunut olo, että tekisi mieli pitää oikein jyrkkä ja pitkä palopuhe aiheesta kuin aiheesta. Puuttuu vain se aihe - on niin kuuma, ettei jaksa edes hermostua.

No niin. Siellä se nyt istuu orrellaan, omassa yksinäisyydessään.

Toimistossa ei ole pelkästään kuuma - on helvetin kuuma. Ilma velloo paikallaan paksuna mattona ja tuulettimet osoittavat väärään suuntaan. Viiden tunnin ruhtinaallisten yöunien jälkeen hikeä valuu otsalla enemmän kuin ehtii pyyhkimään pois.

Tämä nyt ei tunnu ollenkaan hyvältä työympäristöltä. Tuottavuus kärsii, vähän samalla tavalla kuin se kärsii tämän kirjoittamisestakin.

Luin taas eilisiltana, tylsistyneenä, warblogeja. Osoittaen huomattavaa luonteenlujuuttua, jätän tällä kertaa kommentoimatta.

"minun elämäni vuotaa, kaikki kurjat vuodot vuotaa
tartten naisen kosketusta, koska olen hyvä jätkä
et sä voisi olla mulle armonpala tänä yönä?

on pitkä, kimmoisa yö, tiedät sen
on pitkä, kimmoisa yö, tunnet sen

minä olen masentunut, minä olen ameeba
elämä on kidutusta, joululaulut kertoo meille
tonttu-ukot hyppii, hei mutt'
elämä on kidutusta, ikävää ja kovin synkkää
et sä voisi rakastaa mua edes vähän tänä yönä?

- Ismo Alanko / Masentunut ameeba

Minulla on nyt pieni ongelma tämä viime päivien muoti-ilmiön, Blogtreen kanssa. Listat ovat kivoja ja harmittomia, mutta huomasin, että minulla on tavattomia vaikeuksia sijoittaa omia vuodatus-palstojani sekaan. Seuraa nostalginen trippi historiaan.

Minulla on sellainen hämärä mielikuva, että ensimmäinen versio ilmestyi dlc:n palvelimelle joskus syksyllä -99, varmaan lokakuussa. Silloin idean antoi Agrippa, joka olikin melkein ainoa laatuaan. Ensimmäinen versio Ojasta noustaan-teksteistä viipyi sittemin Saunalahdeksi muuttuneen isp:n palvelimella loppuvuoteen 2000 asti. Jossain vaiheessa ensimmäiset viisi kuukautta katosivat bittitaivaaseen, eikä niitä kaipaa varmasti kukaan.

Vuoden 2000 lopulla tekstit siirtyivät minun mukanani uuteen työpaikkaan ja omalle serverilleen. Toinen versio tuli tehtyä Njetin poppoon Anvililla. Kiva kieli, se. Jahka saan jonkinlaisen palvelimen taas alle, tekisi melkein mieli tehdä koko roska taas uudestaan sillä.

Kun juttu alkoi mennä liian henkiilökohtaiseksi, tein radikaalin päätöksen, ja eriytytin tämän päivittäisin jauhannan ensin omille sivuilleen ja lopulta blogiksi. Henkilökohtaisen tavaran laitoin omaksi kokonaisuudekseen, tunnusten taakse - ja tunnuksia pyysivät ja saivat vain harvat.

Joten tämä on Ojasta noustaan-palstan kolmas tuleminen. Bloggerin löysin viime syksynä toveri Lokin sivujen kautta, ja myöhemmin Suodattimen avulla.

Jaa. Kait minä sitten olen röyhkeä, ja isken itseni Agripan jälkeläiseksi. Olisi tietysti kiva tietää onko kukaan inspiroitunut meikäläisen varhaisista vaiheista.

Olipas mitäänsanomatonta höpötystä. Pitäisi varmaan seuraavaksi pohtia verkkopäiväkirjojen syvintä olemusta, anonyymiä kirjoittamista, henkikökohtaisen ja julkisen kirjoittamisen erilaisuutta.

"Saksalaisten tuho
johtui siitä että he luottivat voimiinsa,
ja kuitenkin he kammosivat metsää.

Haluat jo kotiin.
Pelottaako? Häivy mun silmistä,
mee lujaa. Varo etten yllätä sua tiellä.

Muista: älä koskaan pelkää pimeää.
Muista: älä koskaan pelkää metsää,
sillä metsä suojelee sua.
Metsä suojelee sua."

- Kauko Röyhkä / Saksalaisten tuho

Kahvitauolla tein ratkaisevan virheen. Myönnän; oli tylsää. Menin ja lukaisin otoksia warblogeista - tiedättehän, niistä weblogeista jotka lähestulkoon ainoana aiheenaan käsittelevät Lähi-idän ja Jenkkilän tilannetta. Ei liene tarvetta selventää, miltä kannalta.

Haluaisin tässä lainata erästä tagia purkkiajoilta. Se meni jotenkin näin:

Hydrogen and stupidity: two of the most common elements in universe.

Puolituntinen, jonka kulutin edellämainittujen blogien parissa oli hieman tuskallisempaa kuin sinappi-enema. Tai en ole aivan varma. En ole koskaan ottanut peräruisketta sinapilla, jos muutenkaan. Mutta mielikuva elää vahvana.

Koska politiikka synnyttää politiikkaa, en lähde kommentoimaan aihetta - en usko että minulla on siihen kauheasti tarvetta, sillä täälläpäin maailmaa ihmiset tuntuvat olevan sivistyneitä ja, tuota, älykkäitä. Eräs amerikanjuutalainen nettituttu kutsui minua ja suunnilleen kaikkia pohjoiseurooppalaisia nimellä, joka yhdistää nojatuolin ja asenteen, jonka mukaan sodassa on aina kaksi osapuolta, joista kumpikin on omasta mielestään oikeassa. Samainen veikko, joka oli varsin mukava niin kauan kun ei puhuttu New Yorkin tai Palestiinan tapahtumista, lähti pian tuon jälkeen vapaaehtoisena IDF:ään (Israeli Defence Force), toiveenaan päästä eturintamaan ja pärryyttelemään Sharonin nimeä kantavissa panssarijoukoissa.

Melkein toivon että toive on toteutunut. Ehkä sellainen kasvattaa. Ei sinällään, että minulla olisi mitään armeijaan menoa vastaan (tai sivariin, tai totaaliin, tai ylipäätään minnekään) - sotilaselämä varmasti houkuttaa tietynlaisia ihmisiä ja onhan se yksi maailman vanhimmista ammateista. Mutta jos lähtee Palestiinaan sotimaan sillä periaatteella, että arabit ovat laiskoja, epärehellisiä ja kelpaamattomia loisia, jotka imevät verta oikeamielisten ja oikealla asialla olevista juutalaisista, niin...

... On hyvin mahdollista että siihen mustavalkoiseen mielikuvaan ei kauheasti väriä eksy. Valitettavasti. Jotenkin minun on hyvin vaikea käsittää miten jollekulle ei voi mennä jakeluun se tosiseikka, ettei kaikelle ole ihan yksinkertaista selitystä. Että Hamasin itsemurhapommittajat eivät ehkä pamauttele itseään, ja muita, taivaan tuuliin pelkästään siksi että (ja nyt siteeraan) death is the greatest kick of all - that's why they save it for last, tai koska heidät on aivopesty. Varmasti on tehty sitäkin. Mutta siinä taustalla kun saattaa olla hieman monisyisempää juttua ja ihan sellaista historian painolastia.

Toinen rotunsa ovat sitten nämä jenkkibloggaajat, joilla on hyvin yksinkertainen ratkaisu maailman ongelmiin; ratkaisuun kuuluu aika monta laukausta. Jätän kotitehtäväksi tarkemman erittelyn. Israelilaisista warbloggereista en edes puhu, koska se tuntuisi jotenkin epäreilulta - vähän sama kuin yrittäisi ujuttaa logiikkaa Hamasin ja muiden järjestöjen toimintaan. Tai onhan siellä selvä logiikka, molemmilla puolilla. Siihenkin kuuluu aika monta laukausta ja pamahdusta.

Näyttää siltä, että tulemme elämään jännittäviä aikoja vielä pitkään. Pitäisi varmaan panna pitkäveto pystyyn siitä että kuinka monta maata ne lopulta saavat sotaan mukaan. Uskoisin, ettei siihen ihan kourallinen riitä.

No niin. Nyt minä sitten sorruinkin kommentoimaan. Ikävää.

Päivän herkkupalana tarjoillaan otos Eric S. Raymondin logiikasta. En tiedä teistä, mutta minusta uusi Mac kaikilla herkuilla alkaa oikeastaan vaikuttamaan ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta.

"Haluaisin rikottaa tuon soittimen
jonka sinä sait lahjaksi
Mutta minun täytyy valehdella
teeskennellä asioita
jotta oisin miellyttävä
ja minä hotkin...

Potkin maassa makaavaa
mä leiman antaa saan
on niin harrasta
Potkin maassa makaavaa
ei kukaan armahda
nössöö lapsineroa"

- Limonadi Elohopea / Potkin maassa makaavaa

Tänä aamuna kone ei lähde käyntiin, ei sitten millään. Olen istunut tässä ruudun ääressä jo puoli tuntia ja yrittänyt pakottaa itseni liikkeelle. Ei onnistu; perse ei nouse penkistä vaikka sille lukisi millaisia madonlukuja. Pitää varmaan vuokrata Pekkaniskan nosturi.

Ei sinällään - ei minulla kauhea kiire ole. Joudun tai saan olla kuitenkin tänään töissä myöhään, koska on peli-ilta, eikä minua kaivata paikalle ennen kuin kuudeksi. Oikeastaan tekisi mieli kerrankin mennä töihin jonkun kahvilan kautta, tilata ämpärillinen lattea ja sämpylä. Kun vielä saisi lukea päivän lehdet samala.

Tälläiseen olotilaan auttaa yksi asia; musiikki. Koska olen kroonisen PA, voisin hyvinkin raahautua töihin kirjaston kautta. En nimittäin ole lainannut kirjastosta levyjä vuosiin. Miksikö? Siksi, että tapaan kerätä kortilleni aimo kasan myöhästymismaksuja - olen sillä tavalla laiska ja saamaton ihminen. Kuvittelin, että minulla on ainakin sadan vanhan markan edestä laskuja odottamassa kun seuraavan kerran eksyn tiskille.

Eksyin muutama viikko sitten. Ei ollut myöhästymismaksuja latin latia. Ja tämän takia olen välttänyt kirjastoja parin vuoden ajan.

Surullista, etenkin kun IT-alan liksoilla ei satasen maksamisen pitäisi aiheuttaa kovin suuria vatsanväänteitä.

Mutta kahvila, kirjasto, työpaikka - se ei kuulosta näin tiistaiaamulle miltään Getsemanen tieltä.

Pinserin Cthulhu-puffista innostuneena kaivoin taas esille Myhtkut, nuo sulokkaat Cthulhu-aiheiset haikut. Henkilökohtainen suosikkini on aina ollut:

Mighty Cthulhu
And His servants the Deep Ones
Just so much Sushi

Loput löytyvät Mythku-sivuilta.

"Erään viikon kolmannen, jatkuu valveilla
ei voida mitä parhaiten, heikolla hapella

myötä vastamäessä, kuolema erottaa
tunnetaan myös hädässä, kunnes toisin mainitaan

ei silmän täyttä
tai voimia
ei tiiliseinää
ei koiria"

- Viikate / Ei koiria

Tämä aamu on mennyt taas ihan pelastusarmeijalle - kone ei lähde käyntiin, ei, vaikka sinne kaataa kahvia ja kokista. Ehkä se johtuu viime viikon valvomisesta, ehkä säästä, tai ehkä uutuudenviehätys työpaikassta alkaa mennä ohitse. Tiedä häntä. Hammasta purren pitää yrittää, että saisi jotain aikaiseksi.

Selailin viikonlopun aikana paljon Harn-sivustoja ja omaa kirjahyllyäni, ja erityisesti David Baldwinin Nolomar rising -kampanjasivustoa. Halu päästä pitkästä aikaa vetämään Harn-peliä on valtava, jopa niin valtava, että se saattaa syrjäyttää muut suunnitelmat.

Ai niin - nyt kun täällä pyörii jos vaikka minkälaista sakkia, lienee aika selittää mistä on kysymys: Harn on roolipelimaailma.

Olikohan se tarpeeksi lyhyesti selitetty? Roolipelithän on niitä sellaisten nörttien harrastuksia, sellaisia, joita harrastamaan kokoontuu lauma ylipainoisia, parrakkaita (tai jotka ainakin toivoisivat olevansa parrakkaita) miehiä, jotka eivät ole käyneet suihkussa viikkoon.

Paitsi että minun partani ei vieläkään kasva ja olen toivottaman pedantti suihkussakävijä. Muuten nämä 80-lukulaiset myytit roolipelaajista ovat alkaneet viime vuosina murtumaan - enää ei meinaa edes löytää kunnon stereotyyppistä peliporukkaa vaan mukaan ankeää kaikenlaista akateemisesti koulutettua hiipparia, salskeita urheilijanuorukaisia, ja naisia. Ajatelkaa nyt - tyttöbakteereja. Hyi helvetti. Sehän on vähän sama kuin että Assemblyssä olisi tyttöjä.

Hetkinen. Huhupuheiden mukaan, siellähän on.

Mihin tämä maailma on menossa. Vain pauke kuuluu, kun traditionaaliset arvot kohtaavat maankamaran. Toista se oli ennen. Ennen oli kaikki paremmin. Kansa taisteli, miehet kertovat.

On varsin oletettavaa, että vuodatukseni ei muutu tästä juurikaan koherentimmaksi ennen kuin olen saanut kuvun ravittua ja koodia kirjoitettua. Siispä tauolle.

"Tänä aamuna
en tahdo nousta vuoteesta
tänä aamuna
tahdon uneksia
nähdä unta sinusta
tänään joutaa katto vuotaa
katu harjaamatta olla saa

Pysy kaukana kavala maailma
pysy poissa paha susi
pysy poissa poissa mun unesta
ihana uneni on vasta alussa"

- Kolmas Nainen / Uneni on vasta alussa

Maanantai-aamun ovat pahimpia.

Heräsin tänään ennen aikojani, kesken unen - olin kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa lyriikoita kansilehdestä. Olen melko varma siitä, että yhtye oli Therapy? - ja se kappale, se oli hieno. Tiedättehän, sellainen, että herää suuruuden tunteeseen, että on juuri kuullut jotain mikä ei ole tästä maailmasta.

Hyräilin kappaletta raahautuessani jääkaapille hakemaan juotavaa. Käänsin mielessäni sanoja suomeksi. Päätin kirjoittaa ne muistiin heti herättyäni.

Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin, en muistanut kappaleesta mitään muuta kuin tunnelman. Itse asiassa, olin unohtanut koko kappaleen olemassaolon - se palautui mieleen vasta nyt. Enkä vieläkään muista kuin sen tunnelman.

Harmittaa. En ole itse kirjoittanut pöytälaatikkotekstejä sitten alkukesän, enkä näemmä kirjoita vieläkään.

Maanantai-aamut ovat pahimpia. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kerta.

Piristän tylsää sunnuntai-iltaa selailemalla vanhoja juttuja Somethingawful.comista. Erityisesti Deep Phat Fryahs! jaksaa naurattaa edelleen.

Tietysti, voisin valmistua tulevaan työviikkoon menemällä nukkumaan. Ei paskempi idea.

Hörh. Olin näemmä väsyneenä laittanut tänne yhden roklintuun kuuluvan tekstin. Ei sillä että se nyt olisi kauheasti tästä normaalitauhkasta eronnut.

Vastoin suuria ennakko-odotuksia, sain nukuttua vain noin kuuden tunnin verran. Päätä kivistää ja tuntuu kuin silmäluomien päällä olisi tonni terästä. Takaisin nukkumaan.

"Palasin ja tiesin, vihdoinkin saisin
suuren tarinan ainekset.
Taas saisin juosta, huolestuneena
onnellisten loppujen puolesta.

Aina tämä sama ristiriita.
Pysyäkö täällä vai kadota hyvällä säällä?
Niin tai ei mut, no joo.

On niin ihanaa saada tuntea
itsensä yksinäiseksi.
On ihanaa, saa tuntea ikävää.
Hyvä luoja, toimi!
Lähde jätkä ja poimi...
Romanssi."

- Maj Karman Kauniit Kuvat / Romanssi

Minä tein sen. Puoliksi sulkeutuneiden luomien välistä sain luettua sen helevatan kirjan loppuun - tai viimeisen niistä. Niitä oli neljä, jokainen pikkuisen tiiliskiveä ohuempi. Voin taas nukkua yöni rauhassa.

Sain kuin sainkin kahlattua lävitse Tad Williamsin Memory, sorrow and thorn-triologian - tai oikeastaan, siinä oli neljä kirjaa, mutta viimeinen oli pituutensa vuoksi halkaistu kahtia. Käsittääkseni samainen trilogia on suomennettu ja kotimaisella kielellä se mahtuu kahteentoista kirjaan.

Olkoonkin, että trilogia oli tusinafantasiaa, se oli melkoisen hyvä - ehkä siksi, että en ole lukenut fantasiaa aikoihin, mutta ennen kaikkea siksi, että kieli oli soljuvaa ja hyvin kirjoitettua. Ja kirjailija onnistui vielä kalkkiviivoilla yllättämään lukijansa.

Sitäpaitsi, minä tykkään vollottaa kun loppu on, jos ei nyt onnellinen, niin ainakin kohtalaisen tuttu ja turvallinen.

Aijai. Sitähän voisi vaikka... Yrittää nukkua täydet yöunet. Houkutteleva ajatus. Ja unissani minä pelastan valtakunnan ja prinsessan, ja pääsen öykkäröimään sankarina ympäri maita ja mantuja. Eskapismi on ihana asia.

"Mistä hän tulee?
Minne hän katoaa?
Riitttää kun tiedät, että

Pauliina on rantatyttö
Pauliina on ihana tyttö
Pauliina tulee kun paistaa
aurinko ja rannalla on väkeä

hän kulkee aina
punaisessa uimapuvussa
ja pumppaa ilmaa
kauhtuneeseen uimapatjaansa
Pauliina"

- Kauko Röyhkä / Pauliina, rantatyttö

Takaisin kotona, hengissä, joskin hiekkaa nielussa. Alan ymmärtää miten paljon Atreides-suku järkyttyi nähdessään Arrakiksen ensimmäisen kerran.

(päivän nokkela kirjallisuusviite tehty)

Löysimme Vuosaaren ylikansoitettujen lihasavustamojen naapurista paljon pienemmän ja rauhallisemman rannan; ilman palveluita, mutta myös ilman tungosta. Oikeastaan... Ihan mukavaa, vaikken ehtinytkään lukea kirjaa loppuun asti.

Paluumatkalla tuli tehtyä päivän partiolaisteko ja soitettua ambulanssi miehelle, joka kaatui istuimelta suorin vartaloin ja kerien, ja löi otsansa. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Juuri millään muulla ei ollutkaan. Olisi päässyt poliisien matkassa selviämään, mutta sillä oli sairaalaranneke, joten pirautin mielummin suoraan valkotakkisille. Iloinen partaveikko muisti myös kiittää: Mee vittuun. Sytytä mun rööki.

Toivottavasti on aamulla pää kipeä.

"Ei - tätä ei oo tapahtunut mulle.
Ei - tämä ei oo minun, vaan jonkun toisen tyypin filmi.
Tuossa on parvekkeella ryhmä,
a-ha-ha, auringonpalvojia.
Enkä mä tunne niitä yhtään
vaikka oon yks niistä."

- Kauko Röyhkä / Väärässä filmissä

Tänään teen jotain radikaalia. Lähden uimarannalle. Voi olla, etten toivu ihan hetkeen, joten älkää pidätelkö hengitystä odotellessanne seuraavaa päivitystä.

Ulkona on tukahduttavan kuuma. Naapuritalossa koira haukkui koko yön. Luin kirjaa kahteen asti yöllä ja heräsin ennen seitsemää.

Tämä ei voi päättyä kuin hyvin.

"Mitä kertoisin hälle jota kiire pakottaa
jolla joka paikkaa kolottaa ja paine ahdistaa?
Minä ohjaisinko etelään kuin lintu lentämään?
Vai turvautumaan pilleriin niin käänteentekevään?

En tietenkään
sillä lääke löytyy lähempää
se on joka järven rannalla
Kuhmossa ja Vantaalla
Sauna - siellä krampit laukeaa
Sauna - sielun solmut laukeaa
kun kiukaan posket punaisina hohkaa kuumuuttaan
voin taata että turhat kiireet ryntää unholaan"

- Martti Servo & Napander / Sauna

Jummalauta, että täällä on kuuma. Joku sisäinen sankari oli ottanut jäähdyttimen pois päältä ja nyt hiki virtaa kuin Niagara. Minen tykkää yhtään, en ollenkaan, en.

Busseista ja liikenneturmista tuli mieleeni, että tämä kesä on ollut jotenkin erikoinen; olen saapunut kolmelle turmapaikalle vähän tapahtuneen jälkeen; yllämainitulle, toiselle melkein samalla kohdalla tapahtuneelle (ja melkein samanlaiselle tapaukselle), sekä Fredalle, jossa joku oli jättänyt verilammikon kadulle ja poistunut paikalta ambulanssilla. Ehkä se on tämä kuumuus tai johdannaisvaikutukset - tarkemmin sanoen, niukka asustus tietyillä kansalaisilla. Minä olen meinannut vain kerran kävellä päin punaisia, mutta syytän siitä työympäristöä; täällä ei kauheasti ole valoristeyksiä. Sitäpaitsi, tuijottomainen on edelleenkin rumaa.

Pitäisi ostaa ne aurinkolasit.

(Jääteloä)

Työpäivä alkaa olla kohta pulkassa ja minä finaalissa; sain tänään sentään jotain tehtyä, oikeastaan aika paljonkin. Täytyisi, tosin, vielä saada pari juttua toimimaan ennen kuin tyytyväisyys lamaannuttaa ruumiini.

(Jää - te - lö - ä)

Minulla ei ole viikonlopuksi mitään ohjelmaa, ainakaan kalenterissa. Sitähän voisi vaikka laistaa taas siivoamisvelvotteista ja kirjoittaa peliä. Pitäisi, tietysti, ensin päättää mitä peliä alkaa kirjoittamaan. Vaihtoehdot ovat edelleenkin samat kuin viikon alussa. En osaa vieläkään päättää haluaisinko vetää kevyttää ja hauskaa vai rankkaa ja ilkeää. Kummassakin on puolensa. Luulen.

(Jäääääääääätelöööööööö)

Nyt on sellainen tunne, että voisin käydä vaikka ostamassa... Jäätelöä.

"Mustat puvut miehillä
Hihnat olkapäillä
Kevyt kantaa Mariaa
Pitkin kylätietä

Sillä taivas ottaa omansa
ja multa nielee sen
Mitä taivaaseen ei huolita,
no madot syövät sen"

- Maritta Kuula / Maria

Taas yksi huonosti nukuttu yö takana. Arvatenkin luin kirjaa jonnekin yön pitkille tunneille asti, vaikka aivan selkeää mielikuvaa minulla ei tästä ole. Kuitenkin, kun työmatkalla jatkoin lukemista, tarina tuntui vielä loogiselta, joten olen varmasti lukenut sitä illalla eteenpäin.

Jostain syystä tuli aamulla mieleen eräs karmean hauska tapaus alkukesältä. Koska ette voi estää minua, jaan sen kanssanne:

Olin kävelemässä Itäkeskuksesta bussipysäkille; tiedättehän, siinä metron yläpuolella olevalle bussiterminaalille. Yksi busseista oli pysäköity hieman poikittain pysäkille ja sillä oli moottori käynnissä - hetken päästä selvisi syykin. Joku onneton oli onnistunut jäämään oikean takarenkaan alle ja makasi hervottomana, vieressään alati kasvava väkijoukko ja neuvottoman oloinen bussikuski. En ole vielä tähän päivään mennessä tajunnut, miten joku voi jäädä bussin takarenkaan alle, etenkään sillä tavalla - näytti siltä kuin takarengas olisi jyrännyt miehen pään ja hartioiden ylitse.

Niin no, kun tarkemmin ajattelen, bussi oli saattanut myös peruuttaa - uhri oli, tuota, sen näköinen että oli saattanut sammua, tai vaan kaatua kännispäissään. Kun ambulanssimiehistö ehti paikalle, heidän verkkaisesta toiminnastaan saattoi havaita, ettei ollut enää kauheasti tehtävissä.

Se karmea hauskuus? Uhrin yläpuolella, bussin kyljessä oli iso mainos, jossa lapset katsoivat ikään kuin tietä kohden, alaspäin, syöden popcornia tai hattaroita. Ja teksti:

Yksi täydellinen päivä vuodessa.

Kaksi tuntia aikaa treenata ja paikalla oli... Kolme pelaaja. Minä mukaanluettuna. Olisi säälittävää, ellei olisi niin pateettista. On se kumma, jos kolmen joukkueen pelaajista ei saa edes kymmentä miestä treeneihin, olkoonkin sitten syksyn ensimmäinen kerta.

Lisäksi joku on mennyt taas säätämään kokoonpanoja, ja saatan pian havaita pelaavani joukkueessa, jossa on liikaa kokemattomia pelaajia. Ja siitähän seuraa ns. turpasauna. Etenkin jos meikäläisten lohko on se, jossa näyttää olevan vähän enemmänkin pidempään pelanneita joukkueita.

Katsoin äsken videolta eilisen jakson Band of brothersia. Oli komea (ja raaka, ja rankka), mutta en minä muuta odottanutkaan. Jos ikinä saan suunnitelmani koko toisen maailmansodan läpi jatkuvasta kampanjasta realisoitumaan, tiedän millä lyön aluksi pelaajia kasvoille. Oppivatpahan olemaan. Sota ei ole kauhean kaunista katsottavaa.

Kävijöitä ropisee edelleenkin tasaiseen tahtiin. Käykää peremmälle vaan, olohuoneessa on kaffetta ja pullaa tarjolla. Täytyy saada oma serveri, eihän tästä tule muuten mitään - hyvällä tuurilla se voi olla mahdollista vielä tämän kuun puolella. Minulla on suuria suunnitelmmia.

Tosin, niinhän minulla aina.

Se on sitten aika. Aika lähteä pelaamaan sählyä ensimmäistä kertaa, mitä, neljään kuukauteen. Minä en ole tehnyt mitään utheilullista sitten huhtikuun, paitsi ehkä kävellyt vähän enemmän kuin ennen.

Mutta pohjakunto on kohdallaan; sitä on hoidettu pizzalla ja kaljalla. Jos joku juniori käy uhittelemaan, hiljennän sen pelkän massan uhalla.

Sijoittautuminen. Tärkeä asia joukkue-urheilussa. Minä ajattelin sijoittautua oman maalin eteen ja liikkua siitä korkeintaan vaihtopenkille. Huomanna luvassa tuskaa ja voivottelua niin että alimmaiset mätänee.

Kowabunga.

Kyllä minua nyt hellitään uusilla vierailla. Eikö teillä ole töitä? Voin taata, että se nilkki osastopäällikkö astuu huoneeseenne millä hetkellä hyvänsä ja huomaa että luette verkosta jotain roskaa. Se on kuulkaa lopputili lähellä, sitten. Nih. Älkää sanoko, etten varoittanut.

Minähän en ole tänään tehnyt muuta kuin töitä, joten on varaa sanoa.

Tässä pitäisi varmaan alkaa tehdä itsestään brändiä, suunnitella joku kukkea layout ja kehitellä osuvia iskulauseita. Kokeillaanpa.

Ojasta noustaan - korkealta ja kovaa

Ojasta noustaan - tyhjät pullot kolisevat äänekkäimmin

Ojasta noustaan - olmeillakin on tunteet

Ojasta noustaan - matalapainetta

Ojasta noustaan - puiden latvoja hipoen

Ei, ei toimi. Ei minusta ole AD:ksi. Jos joku keksii iskevämmän lausahduksen, niin lähettäkää kaikin mokomin. Sähköisen postipojan, vieraskirjan tai kommenttien kautta. Parhaan ehdotuksen lähettäjä palkitaan... Tuota... Tikkarilla.

Nyt on kyllä pakko tehdä taas töitä. Käännös meni lävitse ja viimeinenkin tekosyy on poissa.

Stop the press!

Neljä Ruusua onkin muuttanut radikaalisti tyyliään ja laulaa kiertelemättä seksuaalisesta kanssakäymisestä. Olen perinjuurin järkyttynyt.

Olo on kuin olisi juuri lukenut Anttilan kuvaston sivuja naisten alusvaatteista, kuunnellut Kikkaa, ja tajunnut jääneensä piilokameraan. Tämä mursi kaiken. Päivä ei voi enää muuttua kuin paremmaksi.

Aamun nuivan nihilismin ja keskipäivän markkinatalouden realiteettien jälkeen olen... Helvetin tylsistynyt. Ei huvittaisi panna tikkua ristin, eikä jaksaisi edes sulkea silmiä. Lyhyt päivittäinen surffauskierros on tehty jo pariin kertaan - keskustelu kaikenmaailman palstoilla on ollut lähinnä tylsää ja typerää, maailmalla ei ole tapahtunut mitään mullistavaa, ja päivän annos sosiaalipornoakin on pienempi kuin Mäkkärin pienet ranskalaiset.

Niin no, töissähän minä olen. Ei töissä pidä olla hauskaa - pitää tehdä töitä niin että istumalihakset soittavat Bossanovaa. Se melkein unohtui pariksi päiväksi. Ehkä se unohtuu kohta taas.

Tekisi mieli mennä ostamaan lisää uusia levyjä, mutta vähäinen itsesuojeluvaisto panee vastaan. Tai sitten voisi kirjoittaa (taas) jonkun bion itsestään ja linkittää sen tähän - paitsi että ei ole serveriä vielä ainakaan hetkeen. Enkä minä ole niin kiinnostava, että jaksaisin edes aloittaa.

Apatiaa? Kyllä, koko rahalla. Nyt on juuri sellainen olo. Havaitsen, ettei kuulokkeissa laulava herra Alanko nuorempi ole kauheasti muuttanut laulutottumuksiaan uudella levyllä. Se kuulostaa edelleenkin tasaisen paksulta. Ja sanoituksetkin ovat menneet Haloon jälkeen tasaisesti alaspäin.

Lisäytytin itseni Pinserin blogilistaan. Nyt kun sitemeterin tilastot kohta paukkuvat valtaisan vierailijalauman rynnätessä sisään ovista ja ikkunoista, on hyvä muistaa, miten tärkeää on ensivaikutelma.

Minä olen jurputtanut ja valittanut koko päivän. Ei hyvältä näytä.

Rankaisen itseäni noutamalla McJöötti -aterian ja pakottamalla itseni koodaamaan vielä kaksi tuntia.

Patenttiratkaisu rankkaan vitutukseen; ostetaan levyjä niin, että luottokortti vinkuu tuskissaan armoa. Menin sitten samassa korttelissa olevaan levykauppaan (Popparienkeliin) tutustumaan valikoimaan ja huomasin että valikoima ei ole pelkästään hyvä; se on erinomainen. Tarkoituksena oli ostaa jotain Otsaa Kiviseinään musiikkia, mutta päädyin ostamaan Maritta Kuulan ja CMX:n singlet, sekä käytettynä Neljän Ruusun uuden poppis-levyn.

Ja se käytettyjen levyjen valikoima on oikeasti hyvä. Tunnen jo etukäteen tuskaa syksyn rahatilanteen vuoksi. Voi voi.

"Oisko käynyt vahinko
Oisko päässyt käymään niin
Sinä asut heinikossa
Minä korkeudessa, jossa asiat on usein vaikeita

Sinä tiedät matalista asioista enemmän.
Minä vedän suuret linjat - ainakin mä luulen niin.
Minä saatan ajatella itsenikin tainnoksiin

Hei, mä olen jättiläinen vanhan suvun jälkeläinen
me varmaan yhteen sovitaan. "

- Zen Cafe / Jättiläinen

Tämä aamu ei ollut millään muotoa hyvä aamu, eikä se ole sitä vieläkään. Olen ollut heräämisestä lähtien niin pähkinöinä, että pienikin vastoinkäyminen on jättänyt jälkeensä muutaman megatonnin laskeuman. Hyvä etten mennyt väliseinästä lävitse kun en aamulla löytänyt piilarinestepulloa. Työmatkalla meni neljä tupakkaa, mikä on varmaan jonkinasteinen ennätys.

Stressaa ja väsyttää. Ja kun väsyttää, ei voi juuri ajatella muuta kuin sitä, että stressaa. Hommat ei etene, mutta aika tekee omaa, vääjämätöntä työtään (yöt ovat pahimpia). Ja sitten isketään eteen vielä lisää uutta opeteltavaa, vaikka minulla alkaa olla vaikeuksia muistaa kaikkea muuta mitä tässä kahden viikon aikana on tullut eteen, puhumattakaan omaksumisesta.

Kahvi läikkyy kupista yli. Kuvainnollisesti - en ole juonut kahvia pariin viikkoon.

Pitäisi pystyä pysymään rauhallisena ja jotenkin ihmismäisenä vielä kuusi ja puoli tuntia - sitten on edessä syksyn ensimmäinen sählytreeni (sanoin 'sähly'? Tarkoitin, että salibandy. Niissä on kuulemma eroja.). Luvassa höyryjen ulospäästämistä kahden tunnin ajan. Lopputuloksena luultavasti se, etten pysty kävelemään koko loppuviikkona kunnolla.

Eilisen Band of brothers-jakso jäi katsomatta, mutta onneksi se on videolla. Saatan tänään, illemmalla, tipahtaa sohvalle ja unohtaa fyysisen kivun noin tunnin ajaksi. Saatan.

Juuri nyt pää ei pysy kasassa edes pikaliimalla.

Jumantsuigula, Mats. En olisi tätä ihan heti uskonut, mutta Onnistumisen Tunne (tm) töissä voi pelastaa pahastikin reisille menneen aamun.

Tätä vauhia menen ensi vuonna Assemblyyn ja unohdan olevani ihminen. Koodaaminen voi viedä nuoren miehen mukanaan.

Erään roolipelisaitin (Saitin? Nyt käytän jo slangisanoja kuin vanha tekijä. Kohta käytän abstrakteja lyhenteitä, jotka aukenevat tasan tarkkaan vain kymmenen henkilön sisäpiirille. k thkz) viestialueelta löysin kovin, kovin mielenkiintoisen peli-idean, joka vaatii sekä välitöntä ryöstöviljelyä että hyväksikäyttöä.

"Nostit minut silloin maasta
kylmän saven juuresta
synkälle taipaleelle
kärsimään niin kuin pitää

revi minut riekaleiksi
revi revi riekaleiksi
niin etten tunne mitään
silti olet valoni

hiilenmusta enkelini, ystäväni
hiilenmusta enkelini, elämäni
kerro mitä pitää tehdä
nähtyään riittävästi

painat pääni viimein lepoon
kylmän saven juureen
synkältä taipaleelta
kärsimästä niin kuin pitää"

- Klaani / Hiilenmusta enkeli

Väsynyt mieli on yllättävän helppo suistaa aamun lauhkeasta mitäänsanomattomuudesta jokseenkin pimeään ja vittumaiseen mielentilaan. Parhaimmillaan se vaatii vain yhden sanan tai lauseen.

Joten eiköhän oteta kesän jälkeen ensimmäinen matka valivali-musiiikin maailmaan.

Don Huonot: Pilvenpiirtäjä

kun hyppää
pilvenpiirtäjän katolta
putoaa kauemmin
kuin jos kompastuisi
matkallaan huipulle
eikä edes kuolisi
saamiinsa vammoihin

tie ylös on pitkä
portaat liukkaat
ja hissi epäkunnossa
voit joutua huomaamaan
että syy portaiden nousuun
pääsi unohtumaan
sä sorruit kerrosvalvojien
perseitä nuolemaan

tään pilvenpiirtäjän
pitkissä portaissa
heikot jalkoihin jää
tään pilvenpiirtäjän
pitkissä portaissa
vahvat kesytetään

eihän se oo voittaja
joka nahkansa myyden
pysyy hengissä
vaan se joka kuolee
levollinen ja kaunis
hymy kasvoillaan

eihän se oo häviäjä
joka yritti täyttää
suuria unelmia
vaan se joka jätti
tilaisuudet käyttämättä
se joka pelkuruuttaan
nyt harmittelee

Kotiteollisuus: Aamen

napanuora roikkuu,
tahdon saada otteen
voimaa, turvaa tahdon saada
hellyyttä, läheisyyttä
rakkautta

omenapuu
kukkii huoneessanne
valuu mahlaa makeaa
loistaa yössä tähden lailla
loistaa...

aamen!
enää en unelmoi!

pakasteessa
ruumiisi on tallessa
nautin palan kerrallaan
talvi-iltojen ratoksi
jos tahdot

Kauko Röyhkä: Mulla ei ole mitään

Ajan sinun seutusi ohi, ajan koko yön,
olen todella poikki.
Olen joku joka täälläpäin
oli kirosana aikoinaan.
Mutta nyt se aika on ohi,
elämä jatkuu eikä mikään ole muuttunut,
tai ehkä nyt on helpompaa toki
- olen päässyt pitkälle.

Mulla ei ole, mulla ei ole mitään.
Mulla ei ole, mulla ei ole kuin yks juttu.

Nukut sinun vuoteessa, puhut unissasi
oudolla apinan äänellä,
ja koko se sun huutajasukus pitäs panna hoitoon.
Lopeta, mä kerron sen jutun,
haluaisin kerran ne sanoa sulle,
että nuku tästä paikasta, nuku.
Tuskin sua kiinnostaa.

Mulla ei ole, mulla ei ole mitään.
Mulla ei ole, mulla ei ole kuin yks juttu.

Olit ihan oikeassa, olit sanonut
ett' mua pitää varoa
koska olin kysellyt ja tullut sun kotiin,
katellut sun huonetta salassa.
Varastin ja korjasin potin,
otin sinun hahmos ja eleet ja kaikki.
Ja ne ihmetteli mistä mä olin,
osoitin vain pohjoiseen.

Mulla ei ole, mulla ei ole mitään.
Mulla ei ole, mulla ei ole kuin sun juttus.

Ensi kerralla sitten toiviomatka Friendly Hate Music-klubile. Painukaahan helvettiin siitä kyyläämästä.

"Varis lentää pellon yli eikä itke yhtään,
kahvilat avaa ovensa vähitellen
Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo
vieläkö meillä on kaljaa?"

- Juice Leskinen & Mikko Alatalo / 3.30

Tämä on pelottava asia, mutta... Työnteko tuntuu pitkästä aikaa hauskalta.

En halua ajatella tätä enempää, ettei pää hajoa.

Länsirintamalta ei muutoin kuulu mitään uutta; olen nukkunut liian vähän ja lukenut pikkutunneille asti sitä mainittua tusinafantasiaa. Maailma on kohta pelastettu, nuori kisälli/keittiöpoika/tallipoika on saanut prinsessan ja siitä on tullut miäs. Partakin kasvaa.

Samaistuminen on hieno asia. Mutta mun partani ei kasva. Jotain on pahasti pielessä.

Nyt alkaa taas olla tarvetta pelin vetämiseen - en vain vieläkään osaa päättää mitä asialle pitäisi tehdä. Vaihtoehdoistahan ei ole pulaa; yksi Vampire on kesken, Aberrant muistuttaa aina välillä olemassaolostaan, ja oikeastaan Harniakin olisi kiva vetää taas pitkästä aikaa. Tai sitten jotain kertarytinöitä, kuten Laivapelin uutta versiota, tai jotain uutta ja ennenkokematonta.

Toisaalta sitten taas laiskottaa niin, ettei saa mitään aikaiseksi. Työhuonekin pitäisi siivota ja järjestellä. Lopputyölle pitäisi antaa saattohoitoa. Koiraa pitäisi kouluttaa. Pitäisi olla parempi ja sosiaalisempi ihminen. Fitter, happier.

Sählytreenit alkavat torstaina, jatkuen ainakin tämän kuun, ja kohta alkaa taas kausi. Pohjakunto on tasan nolla, eikä se siitä taida kauheasti nousta. Pitää siis jättää juokseminen väliin ja suosia sijoittumista pelikentällä. Minun pelisilmäni on sama asia kuin perssilmäni, mutta onneksi massa tuo sellaista ylivoimaa, johon harvalla on vastaansanomista.

Löysin muuten ihmiskunnan alennustilan, taas - Cityn Peilikuva-palvelun, kotimaisen hotornotin. Olen selannut sitä viimeisen kahden tunnin ajan ja oloni on kaikinpuolin likainen.

Ei sillä että se olisi mitään uutta. Jos maailma on perse, minä keikun hyvin, hyvin lähellä reunaa.

Tähän soimaan YUP:n Meidän on annettu pudota, ja viikon metafora on sitä myöten valmis.